Blogi

Serafia Vilhelmiina syntyi tammikuussa 1872 Suodenniemellä pitäjänräätäli Taavetti Rimnellin ja tämän vaimon Eeva Vilhelmiina Juhontyttären toisena lapsena. Perhe asui silloin Pyykoskenmaan Isoveden tilan maalla. Myöhemmin he muuttivat Märkätaipaleen kylään. Taavetti oli syntynyt Mouhijärvellä, Eeva puolestaan oli Suodenniemeltä. Heille syntyi vielä kolme tytärtä ennen kuin Eeva Juhontytär kuoli 1882. Lapsista kaksi kuoli pienenä.

Isä-Taavetti muutti 1883 kolmen tyttärensä kanssa Jämijärvelle. Hän solmi avioliiton Kreetta Liisa Juhontyttären kanssa. Uusperhe, johon kuului viisi lasta, asui itsellisenä Kauppilan Kontilla. Fiia (niin useimmat Serafian tunteneet ovat häntä kutsuneet, joten käytettäköön tässäkin samaa nimeä) pääsi ripille 1888 ja seuraavana vuonna tie vei palveluspaikkaan Narvin torppaan, jossa hän viihtyi runsaan vuoden. Matka jatkui Ikaalisten Kilvakkalan Tapiaiselle. Siellä hän oli piikana 1890 - 1891.

 Vuoden 1891 lopulla Fiia muutti Hämeenkyröön. Hän oli palveluksessa Myllymäen Eljaalassa ja Mattilassa, Jumesniemen Jaskaralla sekä Mahnalan Lehtiniemessä. Viimeistään siellä asuessaan hän tutustui Matti Rintalaan, jonka kanssa solmi avioliiton marraskuussa 1896. Kuulutettujen luettelo tietää kertoa, että sulhanen oli saapuvilla kuulutusta otettaessa ja antoi perukirjan. Se oli pakollinen, koska Matti Rintala oli leski. Puhemiehenä oli toiminut talollinen Erland Lehtiniemi. Perhe asui aluksi Parilassa. Parilaan muuton yhteydessä Fiian syntymäpaikka jostain syystä vaihtui rippikirjassa Suodenniemestä Laviaksi. Suodenniemellä hän kuitenkin syntyi ja on selvästi merkitty kastettujen luetteloon. 

Fiian tarina lienee ajalleen aika tyypillinen. Nuorena töihin, piikomista eri taloissa, avioliitto ja lopulta iso lapsikatras. Pieni mökki ja hiukan maata, joka jossain vaiheessa ostettiin omaksi. Niinhän se meni monen muunkin haukijärveläisen kohdalla.

Toukokuussa 1929 julkaistiin Hämeenkyrön Sanomissa ilmoitus, jossa pyydettiin tietoja "Noppe"-nimisestä koirasta. Se oli kadonnut Hämeenkyrön Osuusmeijeriltä 19.5. Nopen tuntomerkit olivat: narttukoira, selkä musta, jalat ruskeat, rinta valkoinen ja korvat pystyt. Sillä oli ollut kauluri kaulassa, josta oli karva kulunut. Ilmoituksia pyydettiin palkintoa vastaan osoitteella T. Heikkilä, Mouhijärvi, Haukijärvi. Nimestä tulee mieleen Mustajärvenkulman Ahosen Taavetti Heikkilä. Mahtoikohan Noppe-koira löytyä?

Saman vuoden marraskuussa oli lehdessä Hugo Sillanpään ilmoitus löytyneestä rahasta. Sitä oli pienempi summa, kuten ilmoituksessa mainitaan. Löytöpaikkaa ei kerrottu. Omistajaa vaadittiin suorittamaan ilmoituskulut. Rahaa lienee siis kuitenkin löytynyt niitä enemmän. Miten selvitettiin, että rahat todella kuuluivat sille, joka ne väitti kadottaneensa? Ehkä löytöpaikan ja rahasumman perusteella. Tässäkään tapauksessa emme saa tietää, löysikö rahasumma tiensä omistajalleen.

Sitten siirrytään kolme vuotta eteenpäin ja luultavasti naapurikylään eli Herttualaan. Kauppias Otto Vikmanin ilmoituksessa kerrotaan, että eräs mieshenkilö oli jättänyt edelliskeväänä pantiksi  polkupyörän ja puvun. Asianomaista kehotettiin nyt perimään ne 14 vuorokauden kuluessa tai muuten ne siirtyisivät kauppiaan omaisuudeksi. Mistä pyörä ja puku oli pantiksi jätetty, sitä ei ilmoitus kerro. Jotain vähän isompaa se lienee ollut. Tapahtuma sijoittuu todennäköisesti Vikmanin Herttualan myymälään. Hänellä oli pieni kauppa myös Haukijärvellä, seppä Jokisen talossa. Ei luultavasti kuitenkaan vielä keväällä 1931. Seppä oli silloin vielä elossa ja perhe varmaan asui talossa.

Mustajärven sähköosuuskunnan pöytäkirjat ovat säilyneet. Seuraavassa tarkastellaan hiukan osuuskunnan kokouksissa (normaalien henkilövalintojen ja vastaavien lisäksi) esiin nousseita asioita. Tärkeimmät asiat liittyivät tietenkin talouteen. Osuuskunta otti lainaa, keräsi maksuja osakkailtaan ja sai tuloja sähkönmyynnistä. Esimerkiksi helmikuussa 1946 päätettiin ottaa Hämeenkyrön Säästöpankista 300 000 markan laina ja 1948 samasta pankista 700 000 markan laina. Vuodelta 1949 löytyy tieto, että virran kulutuksesta päätettiin kerätä 10 markkaa kilowatilta (tarkoittanee kilowattitunnilta). 1953 oli maksuja rästissä sen verran, että niitä päätettiin ruveta perimään tehostetusti.

Sähköverkon ylläpito vaati monenmoista. Niinpä 1949 päätettiin ottaa muuntajalle palovakuutus. Kuparijohtojen hankkiminen mainitaan 1950, jolloin sitä varten perustettiin komitea. Olivatko johdot aiemmin rautaa? Sitä eivät pöytäkirjat kerro. Puuttuvien voimajohtojen hankkiminen mainitaan 1951, tuolloin ne puuttuivat ainakin Kopperoiselta ja Kuroselta. Kallioniemen kulmalle voimajohtoja vetämään päätettiin 1952 ottaa mies Hankkijalta.

Myös sähkömittareiden lukijaa tarvittiin. Sellaiseksi valittiin 1948 Veikko Koskinen, ilmeisesti naapurikylän Herttualan puolelta. 1950 todettiin, etteivät muuntajan mittari ja osakkaiden mittarit näyttäneet ihan samoja kulutuslukemia. Tästä syystä Valkamasta, Kuroselta ja Kallioniemestä laskutettiin hiukan lisää.

Uusia jäseniäkin osuuskuntaan tuli. Kopperoisen ja Ruskeemäen ottamisesta jäseneksi löytyy pöytäkirjoista merkinnät. Molempien piti ilmeisesti maksaa linjat itse. Kopperoisen kohdalla tosin mainitaan, että osuuskunta vastasi työmaksuista. Myöskään Kuronen ja Musakka eivät ole alkuperäisessä jäsenluettelossa, mutta esiintyvät pöytäkirjoissa myöhemmin.

Sähkövirta hankittiin Hierulta ja sen toimitusehdoista keskusteltiin muutaman kerran. Mahdollinen luovutus Hierulle tuli pöytäkirjoissa esille ensimmäisen kerran 1952 ja se toteutui 1955. Osuuskunta luovutti silloin muuntoaseman ja ulkolinjat Hierulle. Sen jälkeenkin osuuskunnalle jäi velvoitteita, kuten 125 pylvään toimittaminen kahden vuoden kuluessa.

Lähde: Mustajärven sähköosuuskunnan pöytäkirjat, Valkaman arkisto

Paikannimet voivat kertoa monista asiosta; luonnosta tai maisemista, maankäytöstä, tapahtumista tai vaikkapa henkilöistä. Tätinvarpaan ahde on saanut nimensä puun juurista, jotka olivat kasvaneet kiven päälle kuin varpaat. Tuota puuta ei enää ole, mutta nimi on jäänyt jäljelle. Lukuiset haat ja moisiot kertovat karjan laidunnuksesta ja pienistä metsän keskellä aikoinaan olleista pelloista. Kerrotaan, että Kuolemankorpeen olisi nälkävuosina menehtynyt nainen. Muurari-Kustaa on antanut nimensä pellolle, hänen henkilöllisyytensä on muuten edelleen hämärän peitossa.

Paikannimien keräämisellä on Suomessa pitkät perinteet, nimistöä ovat vuosikymmenten aikana keränneet niin opettajat, opiskelijat kuin yksittäiset alan harrastajatkin. Kotimaisten kielten keskuksen nimiarkiston kokoelmatietokannassa  on tuhansia Hämeenkyröstä kerättyjä paikannimiä.

Sivustolle on lisätty kartta, jossa on esitetty Haukijärven alueen nimistöä. Lähteenä on Kotimaisten kielten keskuksen nimiarkisto ja lukuisten henkilöiden muistitiedot. Punaisella ympyrällä merkityn paikan nimi ilmestyy näkyviin, kun hiiren vie sen päälle. Kartaa voi suurentaa hiirellä tuplaklikaamalla tai vasemman yläkulman +-painikkeesta, vastaavasti mittakaavaa voi pienentää pitämällä shift-näppäintä pohjassa tuplaklikkauksen aikana, myös vasemman yläkulman --painiketta voi käyttää. Karttaa voi raahata pitämällä hiiren vasen nappi pohjassa hiirtä liikutettaessa. Oletuksena taustalla on ilmakuva, oikean yläkulman valinnoilla sen voi piilottaa, jolloin näkyviin tulee peruskartta.

Kartta

Palaute niin puuttuvista/väärässä kohdassa olevista paikannimistä kuin kartan toiminnasta on tervetullutta. Helpoiten palautteen antaminen käy joko alla näkyvällä komenttilomakkeella tai palautelomakkeella.

 

Joskus aiemmin kirjoitin Emma Hallan ja Eufrosiina Forsellin (myöh. Koiviston) 1907 saamasta Keisarillisen Suomen Talousseuran kunniamerkistä. Samaisen seuran huomionosoitus osui kuitenkin kylään jo 1839. Hämeenkyrön seurakunnan arkisto sisältää nimittäin kirkkoherralle tulleen tiedonannon, jonka mukaan seura oli myöntänyt Juho Matinpoika Pertulle hopealusikan. Se myönnettiin pellon ja niityn raivauksesta. (Ainakin oletan, että ruotsinkielinen uppodling-sana merkitsee tässä raivausta, se voi tarkoittaa myös viljelyä). Tarkoitus oli, että kirkkoherra antaisi palkinnon jossain sopivassa juhlallisessa tilaisuudessa. En löytänyt tarkempaa tietoa siitä, milloin ja missä tilaisuudessa Juho Perttu sai lusikan.

Hiukan tarkemmin palkinnon myöntämisperusteista löytyy tietoa Lars Zilliacuksen julkaisusta Finska Hushållningssällskapets arkiv och skrifter sivulta 18. Sen mukaan Juho Perttu oli rakentanut 12 taloa (rakennusta?) ja pystyttänyt kahdeksan syltä kiviaitaa. Hän oli raivannut kaksi tynnyrinalaa yhdeksän kapanalaa peltoa sekä neljä tynnyrinalaa viisi kapanalaa niittyä. Lisäksi hän oli kaivanut 588 syltä laskuojaa ja 2027 syltä sarkaojaa. Vanhoista yksiköistä tarkemmin vaikka Wikipediasta.

Pitää joskus Turussa käydessä yrittää perehtyä seuran arkistoon tarkemmin. Sieltä näyttäisivät löytyvän Juho Pertun palkintoon liittyvät asiakirjat. On todennäköistä, että huomionosoituksia ovat vuosikymmenten saatossa saaneet osakseen muutkin kyläläiset. Kuka sitten oli Juho Matinpoika Perttu? Hän oli Pertun talon isäntä ja sivustolla mainitun Taavetti Vilhelm Juhonpoika Pertun isä.

Lisätietoja