Blogi

Otsikko viittaa raveihin, ei autokilpailuihin. Ensimmäinen löytämäni merkintä kilpa-ajoista, joihin haukijärveläinen on osallistunut, on vuodelta 1917. Tuolloin hämeenkyröläisen M. Erkkilän Sutja-tamma voitti vanhempien hevosten sarjan Laviassa Lavian hevoskasvatusyhdistyksen järjestämissä ajoissa. Muita hevosurheilun harrastajia ei sitten sotia edeltävältä ajalta näyttäisi löytyvänkään. Pakkasella kyllä oli paljon hevosia, mutta tiettävästi niillä ei kilpailtu. Haukijärvellä ei myöskään järjestetty raveja tuohon aikaan. Tiedossa ei ole, osallistuivatko esimerkiksi Mustajärvenkulman isännät hevosillaan ajoihin Mouhijärvellä.

Kylään sodan jälkeen perustettu maamieseura alkoi järjestää kilpa-ajoja. Niitä pidettiin talviaikaan järvien - ainakin Heinijärven ja Parilanjärven - jäällä. Hämeenkyrön Sanomat kertoi, että seuran raveihin 20.3.1955 Heinijärvellä osallistui 29 hevosta. Sarjoja oli seitsemän, erikoisuutena 1000 metrin kirkkoajo, jonka voitti P. Jääskeläisen Aave-Tyttö ajalla 2.03. Sarjojen parhaat näyttivät olleen Hämeenkyröstä ja Mouhijärveltä.

Ainakin seuraavat 40- ja 50-lukujen ravituloksista poimitut hevoset ja niiden omistajat lienevät olleet haukijärveläisiä: ori Pekon-Humu (V. Mustajärvi), ruuna Välke (H. Rautiainen), ruuna Humu (E. Kanerva), tamma Siro (H. Selkee), tamma Aave-Tyttö (P. Jääskeläinen), ruuna Humu (T. Kotti), ruuna Pekka (E. Kanerva), Reima (T. Kotti), Eri-Milka (H. Rautiainen) ja Liiho (M. Pakarinen). Tiettävästi Kotin ja Pakarisen hevoset kilpailivat myös radoilla, muut ajoivat ilmeisesti vain jäällä. Selkeen Siron saama palkintokirja on säilynyt Hilkka Luukkasen arkistossa. Erkki Kanervasta on valokuva yhden hevosensa kanssa.

Lue lisää...

En tiedä, kuuluvatko tämän anomuksen tekijänoikeudet anoja Kalle Selkeelle vai sen ilmeisesti kirjoittaneelle Samuli Metsäraukolalle. Toivon kuitenkin, ettei kukaan pahastu anomuksen julkaisemisesta. Klikkaa kuva suuremmaksi.

Yllä oleva anomus on peräisin Hilkka Luukkasen arkistosta, johon pääsin tutustumaan muutama vuosi sitten. Arkisto sisältää monenlaisia dokumentteja menneiltä vuosikymmeniltä kuiteista kirjeisiin, kauppakirjoihin ja torpankontrahtiin.

On yllättävää, että punaiselle puolelle vuoden 1918 sodassa kuulunut ja vähän aikaa vankileirilläkin ollut Kalle Selkee rohkeni anoa joulukuussa 1918 korvausta hevosesta, jonka oli ottanut mukaan sotaan lähtiessään. Kuten arvata saattaa, ei anomukseen suhtauduttu suopeasti. Jonkinlaisena kansalaisrohkeuden osoituksena sitä voinee silti pitää.

Hevosen korkeus on ilmoitettu kortteleina. Yksi kortteli lienee ollut sama kuin vaaksa eli vajaat 15 cm. Hevonen oli siis noin 150 cm korkea. Tilastokeskuksen (Suomen virallinen tilasto (SVT): Kuluttajahintaindeksi [verkkojulkaisu]. ISSN=1796-3524. 2013, Rahanarvonkerroin 1860 - 2013 . Helsinki: Tilastokeskus) rahanarvokertoimella laskien saadaan hevosen arvoksi nykyrahassa noin 1460 euroa. Emme tiedä, oliko hevonen Selkeen ainoa.

Kun haastattelee entisiä ja nykyisiä kyläläisiä, kuulee paljon myös sellaisia tarinoita, joita ei voi julkaista. Siksi alla olevatkin julkaistaan ilman nimiä, eihän tällaisen paikallishistoriasivuston tarkoituksena ole loukata ketään. Nämä voisivat olla myös Juttuja ja tarinoita-osiossa, mutta kerrottakoon nyt tällä kertaa blogitekstissä.

Sodan aikana piti tilojen luovuttaa maataloustuotteita kansanhuollon tarpeisiin. Niinpä eräältä kyläläiselta pyydettiin voita. Hän lupasikin luovuttaa sitä. Kun hän ilmestyi voipakettinsa kanssa, totesi kansanhuollon edustaja kuitenkin, että hän voi sittenkin pitää voinsa. Syynä oli se, että voi oli kääräisty tavattoman likaiseen sanomalehteen. Sotkuinen huusholli vai oveluutta?

Nuorison käyttäytymistä lienee paheksuttu kautta aikojen. Ihan nuhteettomia eivät olleet nykynuorten isovanhemmatkaan omassa nuoruudessaan. Muistitiedot kertovat kyläläisten tappeluista, joissa aseina on käytetty ainakin nyrkkejä, pesäpallomailaa, hampaita ja linkkuveistä. Lääkäriä tarvittiin joskus vammoja paikkaamaan eikä ilman poliisiakaan taidettu aina selvitä.

Eräässä vastavalmistuneessa karjalaistalossa pidettiin seurat, jonne oli kutsuttu uusia ja vanhoja kyläläisiä. Tilaisuuden jälkeen huomattiin, että joku vieraista oli tuonut tuliaisia. Talosta löytyi nimittäin raollaan ollut tulitikkuaski, jonka sisällä oli torakoita. Talonväellä riitti töitä, kun kaikki mahdolliset raot tilkittiin. Kutsumattomat vieraat eivät onneksi päässeet asettumaan taloksi.

Aina ei elämä suju niin sopuisasti kuin toivoisi. Vuosikymmenten jälkeen näillekin sattumuksille voinee jo hymyillä.

Tällä kertaa otamme taas esille kuvan Hanna Kanervan albumista. Siinä on joukko ihmisiä istumassa ruispellon reunalla. Ruis on laitettu kuhilaille. Kun osalla väestä on sirpit käsissään, voisi ajatella, että on pidetty rukiinleikkuutalkoot.

Lue lisää...

Uskon tunnistavani kuvasta Erkki ja Hanna Kanervan, mahdollisesti myös Kalle Salon. Muissakin on tutunnäköisiä, mutta en uskalla ruveta heitä nimeämään. Ajankohta voisi olla 30- tai 40-luku. Paikasta on vaikea sanoa mitään, kuvassa ei näy sellaista, minkä avulla sen voisi paikallistaa. Tuskin Erkki ja Hanna kuitenkaan ovat mahdottoman kauaksi lähteneet ruista leikkaamaan.

Toivon tietenkin taas tunnistuksia kuvaan. Jos henkilöt ovat Haukijärveltä, löytyy varmasti vielä sellaisia, jotka ovat heitä tunteneet. Vanhemmalla väellä ei aina ole pääsyä verkkoon. Nuorempi polvi voisikin näyttää kuvaa vanhemmilleen tai isovanhemmilleen tietokoneelta, puhelimesta tai vaikka paperille tulostettuna.

Oli syyskuun 26. päivä 1944. Jatkosota oli juuri päättynyt. Muistitieto kertoo, että olisi ollut jo hämärää tai pimeää, mutta tästä ei ole täyttä varmuutta. Eräs kyläläinen oli hevosella matkalla Herttualan kohdalla, kun hänen hevosensa joutui kosketuksiin tielle pudonneiden sähköjohtojen kanssa ja kuoli saamansa sähköiskun vuoksi. Myöhemmin todettiin, että kaksi sähköpylvästä tien molemmin puolin oli kaatunut, koska ne olivat mädäntyneitä.

Hevosen menettäminen ei ollut mikään pikkujuttu. Mies halusi tietenkin korvauksia. Osakeyhtiö Hieru, jolle pylväät kuuluivat, ei ollut halukas maksamaan. Asia eteni oikeuteen ja lopulta käytiin läpi kaikki oikeusasteet. Hieru määrättiin maksamaan korvauksena hevosesta 45 000 markaa. Sen arvoksi arvioitiin 60 000 markkaa, mutta korvaussummaa alennettiin neljänneksellä. Katsottiin, että miehen olisi pitänyt tajuta johtojen vaarallisuus. Mahtoiko hän ehtiä havaita johdot?

Kaksi korkeimman oikeuden tuomaria oli ratkaisusta eri mieltä. He olisivat halunneet alentaa korvaussumman puoleen hevosen arvosta. Tätä he perustelivat poikkeuksellisilla oloilla ja työvoimapulalla. Niin se kyläläinen, hän oli Arvi Heikkinen. Tiedot löytyvät korkeimman oikeuden tuomiotaltioista.

Lisätietoja