Blogi

Osa lukijoista varmaan muistaa taannoisen blogitekstin "Ruotsalaisia Haukijärvellä?", jossa kerroin Pakkasella kuskina toimineesta Axel Larssonista ja hänen perheestään. Viikonloppuna Ruotsin digitoidut kirkonkirjat olivat vapaasti luettavissa, joten vilkaisin hiukan Hedvig Eleonoran seurakunnan kirjoja. Sieltähän Larsson Suomeen tuli.

Seurakunnan muuttaneiden luettelossa on tieto, että entinen kaartilainen ja kuski Larsson oli muuttanut 1897 Suomeen kuninkaan luvalla ja naimattomana miehenä. Jo vuoden 1898 lopulla seurakunnasta oli lähetetty esteettömyystodistus Suomeen. Axel oli silloin menossa naimisiin. Lisäksi luettelossa kerrottiin, että Larsson oli kirjattu Gudmundtorpin seurakuntaan 1914.

Sieltä löytyikin sitten koko perhe. He olivat muuttaneet Ruotsiin 1914. Vaimo Fanny Maria (os. Stark) oli syntynyt Perniössä 1875, osa lapsista Halikossa ja kaksi Hämeenkyrössä. Axel oli syntynyt 1873 Gudmuntorpissa Skånessa. Perheen matka jatkui Gudmuntorpin, Bosjöklosterin ja Bosarpin kautta Svalöviin. Yleensä he asuivat vain vuoden tai kaksi paikassaan. Axel oli maanvuokraajan ja maatyöläisen ammateissa. Lapsia syntyi ainakin kolme lisää. Digitoidut kirkonkirjat päättyivät 20-luvulle.

Ruotsin tiedoistakaan ei selviä, miksi Axel Larsson tuli ensin Suomeen ja sitten Haukijärvelle. Ehkä Pakkasen palveluskuntaan kuului joku vaimon sukulainen tai tuttava. Selville ei käy myöskään, mitä hän Pakkasella teki. Muistitieto kertoo Estlanderin ajelleen komeilla kahden hevosen vetämillä vaunuilla. Tuskin miestä kuitenkaan pelkästään kuskiksi palkattiin.

Monet kyläläiset varmaan tietävät, että Haukijärvellä asui sodan aikana inkeriläisiä. Heitä tuli Suomeen vuosina 1943 ja 1944. Useimmat lähtivät sodan päätyttyä pois joko toivoen pääsevänsä takaisin kotiseudulleen tai siirtyen takaisinluovutuksen pelossa Ruotsiin. Hämeenkyrön nimismiespiirin arkisto osaa nimetä joitakin heistä.

Suurin osa Haukijärvelle tulleista majoitettiin Pakkasen kartanoon. Sinne tulivat ainakin Kirpun, Sihvolan ja Hännisen perheet sekä Mikko Puuronen vuonna 1943. Seuraavana vuonna sinne majoitettiin vielä Rantalaisen perhe. Kirpun perhe oli iso, siihen kuului 12 jäsentä ja ilmeisesti kolme sukupolvea. Muissa tapauksissa näyttää olleen kyse äidistä ja lapsesta. Hännisiä oli kolme sukupolvea.

Metsäraukolaan oli tarkoitus sijoittaa Kourun perhettä, mutta arkiston mukaan he eivät ilmoittautuneet. Ehkä he olivat päätyneet jollekin toiselle paikkakunnalle. Pertulle sijoittui Luttan kaksilapsinen perhe.

Olisi mielenkiintoista kuulla näistä lyhytaikaisista asukkaista enemmän. Heidät muistavia on sentään vielä paljon elossa. Ehkä heistä on valokuviakin. Lapset kävivät koulua Haukijärvellä, olitko samalla luokalla? Millaista murretta he puhuivat? Miten kyläläiset heihin suhtautuivat? Kerro muistoistasi alla olevalla kommenttilomakkeela.

Näinä päivinä pienet koululaiset ovat taas ottaneet ensimmäisiä askeleitaan koulutiellä. Tämä sai minut muistelemaan omaa koulun aloitustani 55 vuotta sitten. Ensimmäisinä aamuina äidit varmaan saattoivat kouluun meitä, joilla ei ollut isompia sisaruksia. Sen jälkeen piti kulkea porukassa. Samalle luokalle tuli pari tyttöä naapureista ja yhdessä matkaa yleensä taitettiin. Kaikkiaan meitä oli luokalla 14. Kun samassa tilassa olivat myös toisluokkalaiset, riitti Asta Niittymäellä paimentamista. Noista neljästätoista noin puolet kulki ainakin osan koulumatkastaan samaan suuntaan. Jos mukaan lasketaan myös isommat oppilaat, taisi useimmista tienvarren taloista joku käydä koulua.

Koulumatka oli sikäli erikoinen, että Häijääntietä rakennettiin silloin. Siitä on mieleen jääneet monet kuorma-autot, jotka kulkivat vanhaa tietä pitkin. Kovasti meitä varoiteltiin autoista, mutta pelätä emme kai osanneet. Tiettävästi kenellekään ei myöskään sattunut mitään. Kuljettajat tervehtivät kättä nostamalla. Ehkä he myös hiukan hiljensivät vauhtia meitä pieniä nähdessään, eihän silloin tainnut vielä olla yhtä kiire kuin nykyään. Vaikka tientekijöitä oli majoittuneena työväentalolle, en muista heitä siellä nähneeni. Joko heitä ei enää ollut siellä tai sitten he olivat aina töissä silloin, kun me koululaiset siitä ohi kuljimme.

Tietyö toi meille sikäli luksusta, että saimme välillä mennä aamulla linja-autolla kouluun. Lauttakylän auto kulki sopivasti niin, että ehdimme sillä yhdeksältä alkaneille tunneille. Kolikko kädessä tai tumpussa kiipesimme linja-autoon, jossa rahastaja sitten vähän ajan kuluttua kävi rahan perimässä. Joskus pääsimme ilmaiseksi. Suojan ristillä piti osata jäädä pois autosta, sillä se jatkoi vanhaa tietä pitkin Häijääseen. Yleensä kuitenkin käveltiin. Alaluokilla en muista matkaa hiihtäneeni eikä sopivan pientä polkupyörääkään tainnut olla. Kävellessä matka tuli tutuksi. Ehti havainnoida kaikki muutokset, oppia tuntemaan muut kulkijat ja tervehtiä koirat ja kissat, joita yleensä ainakin joku tuli vastaan. Ei ihme, jos kotona joskus huolestuttiin, kun koululaista ei alkanut kuulua.

Kulkuneuvoja-sivulla on käsitelty kyläläisten omistamia autoja. Taannoin Turussa käydessäni löysin maakunta-arkiston kokoelmista hiukan lisätietoa autoilijoista. Tiedot ovat peräisin Hämeenkyrön nimismiespiirin arkistosta, jossa oli luetteloita rekisteröidyistä ajoneuvoista 20- ja 30-luvuilta sekä ajonkortin hankkineista 1930-luvulta. Rekisteröinnissä oli sellainen erikoisuus, että monet laittoivat autonsa rekisteriin vain osaksi vuotta, esimerkiksi kahdeksaksi kuukaudeksi. Ilmeisesti talvikuukausina ei ajeltu, joko teiden kunnon tai ajoneuvon kylmyyden takia.

Autonsa ovat rekisteröineet seuraavat kyläläiset: Julia Estlander Maxwell- ja Buick Touring-merkkiset autot 1925, Tauno Erkkilä Fordin 1928, Uuno Saarinen Oldsmobilen 1935 ja Sven Jokinen Chevroletin 1937. Lisäksi luettelosta käy ilmi, että Väinö Ahlfors Herttualasta myi DKW:nsä Kalle Kallioniemelle vuoden 1927 aikoihin. Pakkasella oli 30-luvun alussa Ford-merkkinen kuorma-auto. Hugo Sillanpää ajeli Harley Davidsonilla 30-luvun alussa. Luettelo ei välttämättä ole täydellinen, sillä se alkaa vuodesta 1925.

Ajokortteja suorittivat 30-luvulla Onni Mustasilta, Hugo Sillanpää, Armas Viidanoja, Sven Jokinen, Uuno Saarinen, Kalle Sulin ja Niilo Järvinen. Hugo Sillanpään ja Uuno Saarisen kortit olivat yksityisautoilua varten, muut suorittivat ammattikuljettajan tutkinnon. Kuorma-autokortti oli Armas Viidanojalla, Sven Jokisella, Uuno Saarisella, Kalle Sulinilla ja Niilo Järvisellä. Tämäkään luettelo ei liene täysin kattava. Kortin voi varmaan hankkia muualtakin kuin Hämeenkyröstä. Jonkunhan on täytynyt ajaa Pakkasen kuorma-autoa. Yllä mainituista ei kenelläkään ollut siihen oikeuttavaa lupaa 1932, kun auto mainitaan rekisteritiedoissa.

P.S. Ne, jotka lukevat Hämeenkyrön Sanomia, huomasivat varmaan tiistain lehdessä uutisen Haukijärveltä 90 vuoden takaa. Taisi 20-luku olla hiukan levotonta aikaa: kaksi sivustolla kuvattua puukkotappelua sattuivat myös tuolla vuosikymmenellä.

Kun nuoret miehet Haukijärveltä lähtivät siirtolaisiksi Amerikkaan 1900-luvun alussa, oli heillä kokemusta maatalous- ja metsätöistä. Pientä rakennushommakin ehkä osattiin ja erilaiset aputyöt olivat varmasti tuttuja. Kotimaassakin ammattiin opittiin työskentelemällä kokeneempien johdolla. Kielitaidon puute asetti omat rajoituksensa työnsaannille. Samoilla työmailla olleet, kieltä jo hiukan oppineet, lienevät toimineet tulkkeina.

Kalle Valkama ehti olla Kanadassa puolitoista vuotta ennenkuin palasi kotitilaansa hoitamaan. Hän on Jaakko Valkaman mukaan kertonut olleensa metsätöissä ja rautateitä sekä vesijohtoverkostoa rakentamassa. Työt lienevät olleet aika tyypillisiä hiljattain maahan tulleelle. Yrjö Järvelä oli tiettävästi ensin kaivoksilla ja siirtyi sitten rakennustöihin. Kaivoksilla oli töissä myös Kaarle Mäkelä Parilasta. Vaikka kyläläisiä matkusti uudelle mantereelle yhdessä, eivät he - ehkä veljeksiä lukuunottamatta - useinkaan työskennelleet samoissa porukoissa. Kalle Valkama on kertonut Yrjö Yliraukolan olleen samoissa töissä kanssaan.

Lue lisää...

Neljä haukijärveläistä nuorta miestä laivan matkustajaluettelossa matkalla Kanadaan

Osa valtameren taakse menneistä pyrki hankkimaan itselleen maatilan. Ihantolan veljekset Emil ja Frans ostivat tilat Intolasta nykyisen Thunder Bayn alueelta. Erland ja Hulda Maatiala viljelivät maata Minnesotassa, Juho Heino Oregonissa ja Taavetti Kinkki Washingtonin osavaltion Winlockissa. Tuskinpa kukaan heistä pystyi heti maata ostamaan, muita töitä piti tehdä ensin. Tosin siirtolaisten homesteadin hankinta lienee ollut tuohon aikaan edullista tai joissakin tapauksissa täysin ilmaista.

Osa entisistä kyläläisistä päätyi hiukan harvinaisempaan ammattiin. Frans Heino työskenteli ainakin jossain vaiheessa laivalla, mahdollisesti kalastusaluksella. Selkeen veljekset olivat kirvesmiehinä New Yorkissa. Jeremias Vuorenmaa, myöhemmin Mäkinen, opiskeli hammaslääkäriksi.

Lisätietoja