Blogi

Kun katsoo Haukijärvi-sivuston talojen luetteloa, huomaa siinä tiettyä epäjohdonmukaisuutta. Salomäessä asui Ihantolan perhe, mutta Sillanpää onkin sukunimi, tilan nimi on Ihantola. Samanlaista vaihtelua on muissakin kohdissa. On käytetty myös molempia niin, että sukunimi on sulkeissa. Valinta on ainakin suurimmaksi osaksi tietoinen. Se on tehty, jotta lukijat helpoimmin löytäisivät etsimänsä.

Vanhoilla kantataloilla ja torpilla, osittain mäkituvillakin, oli omat vakiintuneet nimensä, jotka säilyivät kyläläisten puheissa, vaikka omistajat vaihtuivatkin. Tilat - yleensä myös itsenäistyneet vuokra-alueet - oli merkitty näillä nimillä maarekisteriin. Sukunimilaki tuli Suomessa voimaan ensimmäisen kerran 1921. Jo sitä ennen oli pyritty sukunimen käyttöön, koska Liisa Matintyttäriä oli ajan oloon vaikea erottaa muista samannimisistä. Sukunimi kuitenkin vaihtui helposti. Kun muutettiin taloon tai torppaan, ruvettiin käyttämään sen nimeä sukunimen tapaan. Näin tuli Josua Honkolinista Josua Suoja. Torpasta maailmalle lähtenyt nuori mies tai nainen saattoi ottaa käyttöön muun kuin kotinsa nimen. Kalle Linnusmäki (nuoremmasta) tuli ensin Kalle Wiitaoja, myöhemmin mahdollisesti Kalle Salo. Suuri vapaus sukunimien ottamisessa johti siihen, että veljeksille tuli eri sukunimi. Tästä esimerkkinä vaikkapa Selkeen (Selkee, Laakso), Mäkelän (Mäkelä, Haukipää), Maatialan (Maatiala, Aalto), Rintalan (Rintala, Nurmi, Aalto) ja Ihantolan (Ihantola, Salomäki) veljekset.

Luultavasti nimenantoon osallistuivat joskus myös papit. Muuten on vaikea selittää, miksi supisuomalaiset saivat ruotsinkielisiä sukunimiä erityisesti muuttaessaan teollisuuspaikkakunnille. Näitä sitten 1900-luvun alussa suomennettiin. Kyläläisistä Grönvallit muuttivat nimensä tuolloin Kanervaksi. Gertrud Lindenistä tuli Kerttu Lehtosalo. On mahdollista, että hänellä on ollut ruotsinkielisiä sukujuuria ja suomenkielisen nimen ottaminen on johtunut aatteellisista syistä.

Opettaja Lehtosalo kirjoitti koulun matrikkeliin Mäkelän lapsille nimeksi Koskela. Monissa muissakin asiakirjoissa esiintyy talonnimiä sukunimen tapaan.  Laki teki sukunimestä pysyvän ja vähitellen virallisissa asiakirjoissa ruvettiin käyttämään oikeita sukunimiä. Totuttuihin tapoihin se ei kuitenkaan vaikuttanut. Koivulan Erkki, Lehtolan Elma, Peltolan Viljo, Karhulan Jaakko tai Santamäen Kalle olivat nimiä, joita käytettiin vielä 60-luvulla yleisesti, vaikka heillä kaikilla oli muu sukunimi. Vanhemmilla kyläläisillä talonnimien käyttö on säilynyt tähän päivään saakka. Nuorempien ja kylään muualta muuttaneiden voi olla joskus vaikea tietää, kenestä puhutaan.

 

Ehdottomasti tärkein tämän sivuston lähde on muistitieto. Yleensä paikallishistorian kirjoittamisen liikkeellepaneva voima onkin halu tallentaa sitä muistitietoa, jota kirjoittaja on vanhemmilta ihmisiltä kuullut. Ehkä kylähistorian voisi laatia pelkästään arkistolähteiden pohjalta. Esitys voisi kuitenkin jäädä suppeaksi, jos kylässä ei ole tapahtunut mitään valtakunnalisesti merkittävää. Kiitos siis kaikille muistitietoaan kertoneille: niin niille, joita olen haastattellut pitkään kuin myös sellaisille, jotka ovat korjanneet jonkin virheen. Kaikki tieto on edelleen tervetullutta.

Kertomuksia kylän historiasta kannattaa mahdollisimman pitkälle tarkistaa arkistolähteistä. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. Tärkeimpiä vapaasti käytettäviä arkistolähteitä ovat ovat 100 vuotta vanhemmat kirkonkirjat, vuosien 1910, 1915 ja 1920 mikrofilmatut henkikirjat ja lainhuutoasiakirjat. Myöhemmistä henkikirjoista saa vain maksullisia kopioita. Kuten sivuston lähdeluettelosta käy ilmi, on eri arkistojen kätköissä iso joukko kylään liittyviä asiakirjoja. Arkistojen penkominen siis jatkukoon.

Kaikki asiakirjoista löytyvä tietoa ei ole julkaistavaksi sopivaa. Jos pappi on rippikirjan huomautuksissa nimittänyt jotakuta mielipuoleksi, ei sitä kannata kertoa. Joku elossa oleva sukulainen voi pahoittaa mielensä. Kun avioton lapsi on syntynyt ja lapsen äiti on papin häntä asiasta ripittäessä kertonut isän nimen, ei tietoa kannata julkaista. Kerrottakoon nyt kuitenkin tässä, että tällainen ripitettyjen luettelo vuosilta 1832 - 1939 Hämeenkyröstä on säilynyt. Se voi kiinnostaa sukututkijaa, joka etsii aviottomana syntyneen esivanhempansa juuria. Samalla sanottakoon, että valtaosa äideistä jätti isän nimen ilmoittamatta. Lisäksi luettelon tutkiminen vaatii nykyään käyttöluvan.

Edellä jo mainitsin, että osa aineistosta on maksullista. Ymmärrettävästi sitä olen käyttänyt varsin vähän. Erityisesti harmittaa muutamien valokuvien maksullisuus. Sakari Pälsi kiersi aikoinaan F.E. Sillanpään kanssa Hämeenkyröä. Pälsi otti tuolla matkalla valokuvia. Suunnitelmissa kai oli yhteisen kirjan julkaiseminen, mutta sellaista ei koskaan syntynyt. Kuvat ovat nyt Otavan hallussa ja maksullisia. Yhden Haukijärvellä otetun olen nähnyt, ehkä niitä on useampiakin. Siiri-tietokanta taas sisältää kuvan Richter-suvun haudalta 1890-luvulta. Senkin julkaiseminen sivustolla olisi maksullista.

Aamulehdessä oli elokuussa 1913 Haukijärveä sivuava juttu ja vastine siihen. Alkuperäisen tekstin oli laatinut nimimerkki "Asiaa seurannut". Hän kertoi, että Pukaran Kallioniemen hevonen oli edellisessä kuussa sairastunut ja T. Kallioniemi yritti saada sille apua piirin eläinlääkäriltä, jolle "telefoonilla soitettiin" ja selvitettiin asia. Lääkäri lupasikin tulla parin päivän päästä. Kallioniemi tarjosi hevoskyytiä, mutta sellaista ei lääkäri sanonut tarvitsevansa. Lääkäri lähti tulemaan, mutta autolla. Hän tuli Parilaan, josta lähetti sanan tulla häntä hakemaan. Kun Kallioniemi ehti perille, oli lääkäri jo mennyt. Hänen kerrottiin odotelleen vain puoli tuntia. Kallioniemi yritti vielä saada lääkärin palaamaan ensin soittamalla apteekkiin ja sitten ajamalla tämän perässä Ikaalisiin. Lääkäri ei enää suostunut palaamaan. Hevonen jouduttiin lopettamaan.

Runsaan viikon kuluttua lehdessä oli piirieläinlääkäri K.O. Eräsen hiukan närkästyneen tuntuinen vastine. Hän kertoo tulleensa autolla Pertun taloon, josta oli lähettänyt tien tuntevan tytön viemään kiireellistä sanaa Kallioniemeen painottaen vielä sitä, että hänellä oli kiire. Edelleen hän kertoo odottaneensa Pertulla kaksi tuntia. Hänellä oli ollut käsitys, että matkaa Kallioniemeen oli kolme tai neljä kilometriä. Hämeenkyrön apteekista oli Kallioniemi hänet tavoittanut soittaessaan Pakkasen kartanosta. Lääkäri kertoi silloin sanoneensa, ettei voi palata, koska hänen piti viedä auto toisen käyttöön ja koska oli luvannut olla parin pitkämatkaisen eläimenomistajan tavoitettavissa kotonaan. Siksi hän ei myöskään voinut palata Kallioniemen kanssa takaisin. Muitakin piirilääkärin velvollisuuksia oli odottamassa. Paitsi toimiensa arvostelusta sanomalehdessä tuntuu Eränen närkästyneen myös siitä, että hevosta oli käynyt katsomassa "suodenniemeläinen puoskari".

Vaikeaa oli siis eläinlääkärin saaminen Pukaraan. Vaikka oli keskikesä, ei sivutie Mustajärvenkulmalle ollut autolla ajettavassa kunnossa. Aika nopeasti lääkäri odotti hakijan tulevan Kallioniemestä. Hämeenkyröön oli kyllä päätetty 1913 perustaa oma eläinlääkärin virka, mutta ilmeisesti lääkäri ei vielä ollut tullut paikkakunnalle. Piirieläinlääkäri asui Ikaalisissa. Ei siis ihme, jos toisinaan turvauduttiin itseoppineisiin parantajiin. Jutussa mainittu suodenniemeläinen lienee ollut Sianoja-niminen mies, joka kuoli 1918. Pakkasella jo tuolloin ollut puhelin sentään helpotti yhteyden saamista lääkäriin. Kallioniemen hevosen arvoksi mainitaan ensimmäisessä jutussa 600 - 700 markkaa. Vahinko oli tuntuva rahallisesti.

Tunnistamattomista valokuvista haluan tällä kertaa nostaa esiin kuvan, jossa nuori nainen nojaa polkupyörään. Taustalla näkyy järvi. Tämäkin kuva on Pakkasella töissä olleen Väinö Lehtisen albumista. Useimmilla hänen valokuviensa henkilöillä on osoittautunut olevan jokin kytkentä Haukijärveen.

Lue lisää...

Aloitetaan kuvan henkilöstä. Useammat vanhat kyläläiset ovat nähneet kuvan, mutta eivät ole tunnistaneet naista. On siis todennäköistä, ettei hän ole asunut kylässä kovin pitkään. Kyseessä voisi olla Pakkasella tai lastenkodissa työskennellyt henkilö. Tosin sodan jälkeen kylässä asui muitakin lyhytaikaisia asukkaita. Esimerkiksi osa karjalaisista viipyi kylässä vain hetken.

Naisen pukeutumisesta ja kampauksesta sekä polkupyörän mallista voisi olla apua kuvausajankohdan määrittämisessä. Haarukka jää kuitenkin aika isoksi, 30-luvulta 50-luvulle. Polkupyörä voi olla sotaa edeltävältä ajalta, mutta pyöriä käytettiin pitkään. Naisen vaatetus sopisi ehkä parhaiten 50-luvulle. Kampauskaan ei liene 30-luvulta. Ehkä tämän vähän huteran päättelyn tuloksena voisi sanoa, että kuva on mieluummin sodan jälkeiseltä kuin sitä edeltävältä ajalta.

Taustalla oleva järvi sitten: Onko se Haukijärvi vai Parilanjärvi? Jälkimmäinen voisi näkyä noin maantielle - joko Hahmajärventielle tai vanhalle Häijääntielle - suunnilleen Suojan kohdalle. Mikä olisi siinä tapauksessa oikean reunan rakennus? Oliko Pakkasen pellolla lato noilla kohdin? Voisiko Vuoren rakennuksista jokin näkyä tuolla tavalla? Entä olisiko Viidanojantieltä lähtenyt jokin pienempi tie niin, että taustalla voisikin olla Haukijärvi? Ovathan tietysti myös Mustajärvi ja Kelhäjärvi mahdollisia.

Näiden tunnistamattomien henkilöiden kohdalla tulee aina miettineeksi heidän myöhempiä vaiheitaan. Kuvan ottamisesta on varmasti liki 60 vuotta. Jos nainen on elossa, hän on nyt ainakin 80-vuotias. Mitä hänelle tapahtui myöhemmin? Mitä hän teki työkseen? Perustiko hän perheen? Joku lapsenlapsista voisi olla kiinnostunut isoäitinsä valokuvasta.

Seppä oli ennen tärkeä henkilö kylässä. Hevosen kengittämisen ohella hän valmisti monenlaisia tarve-esineitä nauloista viikatteen teriin ja kärrynpyörien metalliosiin. Herttualan seppä valmisti myös aseita. Vähitellen teollinen valmistus syrjäytti sepän tekemät työkalut. Kengitys ja erilaiset korjaukset pitivät kyläsepän leivässä vielä 1950-luvulla.

Haukijärvellä on ajoittain toiminut kaksikin seppää, toinen varsinainen kyläseppä ja toinen Pakkasella. Vuonna 1908 Pakkaselle tuli seppä Heikki Salonen perheineen Ikaalisista. Hän oli syntynyt Kalvolassa, mutta perhe oli asunut Ikaalisissa ainakin vuodesta 1900.  He asuivat Haukijärvellä neljä vuotta, kunnes 1912 muuttivat Kurkijoelle. Ilman seppää kartano ei kuitenkaan jäänyt, vielä samana vuonna seppä Alfred Lindgren muutti Urjalasta Haukijärvelle. Samaan aikaan kylässä toimi myös seppä Taavetti Jokinen. Hän lienee toiminut seppänä melko nuoresta, koska jo vuosien 1881 - 1890 rippikirjassa hänellä on tämä ammatti.

Kun Taavetti Jokinen 1932 kuoli, jäi kylä ilman seppää yli 10 vuodeksi. Pakkasella seppiä oli ainakin ajoittain. Vuoden 1933 henkikirja mainitsee seppä Heikki Ylimutkan. Hänellä oli vaimo ja kolme lasta. Hän lienee kuitenkin muuttanut omistajanvaihdoksen aikoihin pois kylästä. Sodan aikana ja ehkä sodan jälkeenkin Pakkasella oli seppänä Erkki Formulahti. Hän oli syntyjään hämeenkyröläinen ja toimi aiemmin samassa tehtävässä muilla kylillä.

Kun karjalaiset asettuivat kylään, sai Haukijärvi taas sepän. Kaarlo Virkki - seppä-Virkki - rakensi pajansa Heinoonkylään. Hän toimi ammatissaan vielä 60-luvun puolella. Joku muukin vielä yritti, Sirkiän yläpuolella oli paja vähän aikaa 60-luvulla. Traktorit syrjäyttivät hevoset työjuhtina. Kyläsepät ovat kadonneet.

Lue lisää...

Seppä Formulahti. Kuva on Ari Lehtisen kokoelmista.

Tämän blogin myötä toivotan kaikille sivuston lukijoille hyvää pääsiäistä.

Lisätietoja