Blogi

Vuoden 1919 henkikirjasta löydämme Haukijärven alueelta vain muutaman, jolla ei ollut minkäänlaista sukunimen tapaista lisänimeä. Sukunimilaki tuli voimaan seuraavana vuonna ja pakotti ihmiset ottamaan pysyvän sukunimen. Sitä ennen käytettiin usein asumuksen (talo, torppa, mäkitupa) nimeä. Muutamilla toki oli jo pysyvä nimi, mutta toisilla nimet vaihtuivat joko asuinpaikan vaihdoksen myötä tai ihan muuten vain. Sivustolta voisi poimia useita esimerkkejä täysistä sisaruksista, joilla oli eri sukunimi. Talonnimet säilyivät pitkään sukunimien rinnalla jopa virallisissa asiakirjoissa, kuten olen jo aikaisemmin tainnut kirjoittaa.

Keitä nuo täysin sukunimettömät 1919 sitten olivat? Haukijärveltä löydämme Eeva Juhontyttären (s. 1840). Hän oli aiemmin asunut Anttilan torpassa, mutta jostain syystä se ei ollut jäänyt sukunimeksi. Tosin haudattujen luetteloon hänet merkittiin Anttilan nimellä, hän nimittäin kuoli heinäkuussä 1919. Parilassa ilman sukunimeä henkikirjassa on Karoliina Matintytär (s. 1856), joka oli Vuorenmaan torpparin leski. Hänelle rovasti Lehtonen antoi 1922 sukunimeksi Vuorenmaa. Linkin luettelo perusteluineen on muutenkin mielenkiintoinen. Heinijärveen kuuluneissakin oli sukunimettömiä, mutta en tunnistanut heitä nykyisen Haukijärven alueen asukkaiksi.

Otetaanpa vertailukohdaksi vuoden 1890 henkikirja. Heti ensimmäiseltä sivulta löydämme useamman pelkästään etunimellä ja isännimellä esiintyneen. Renkejä, piikoja, itsellisiä. Mutta vain osa heistä, monilla oli sukunimi1. Muistitieto kertoo,että jo 1800-luvun lopulla papit kehottivat ihmisiä ottamaan sukunimen. Ilmeisesti osa väestä noudatti kehotusta, osa ei pitänyt kiirettä. Saman muistelijan mukaan pappi ehdotti hänen isoisälleen nimeä, kun tämä ei sellaista itse löytänyt. Nimi tulikin kirjatuksi kirkonkirjoihin.

 1Hämeenkyrössä aidosta sukunimestä voi tosin puhua vasta vuoden 1920 jälkeen.

Historiallisesta sanomalehtikirjastosta sattui silmiini muutama Haukijärveä koskenut uutinen. Aloitetaan mystisestä onnettomuudesta. Kansan Lehti kertoi elokuussa 1928, että kylässä oli maantieltä löytynyt loukkaantunut mies, joka oman kertomansa mukaan oli ollut tulossa työväenyhdistyksen iltamista. Matkalla hän oli jäänyt auton alle. Auto oli jatkanut matkaansa. Miehen päähän tuli haava ja hänen vasen jalkansa ruhjoutui pahoin. Hänet toimitettiin kunnanlääkärin luo hoitoa saamaan. Autosta ei ollut jutun ilmestymiseen mennessä saatu tarkempaa tietoa eikä miehen henkilöllisyyskään tekstistä selviä. Se, ettei kuljettaja pysäyttänyt autoaan, vaikka hän varmaankin tapahtuman huomasi, tuo mieleen pirtutrokarit. Todella huonoa onnea miehellä, ei tiellä varmaan kovin montaa autoa päivässä noina aikoina ajanut.

Toinenkin uutinen koskee onnettomuutta. Uusi Aika-lehti julkaisi marraskuussa 1922 lyhyen jutun, jonka mukaan Kanervan hevonen kaatui liukkaassa paikassa Haukijärvellä niin, että sen molemmat etujalat menivät poikki. Hevonen jouduttiin lopettamaan. Reino Kanerva oli ajamassa sillä puita, kun tapaturma sattui. Tarkempaa tietoa ei tapahtumapaikasta ole. Hevonen oli 1000 markan arvoinen, sen menetys tuntui varmasti perheen taloudessa.

Viimeinen juttu on samasta lehdestä joulukuulta 1921. Frans Virtanen esitti lehdessä anteeksipyynnön kuulumisestaan suojeluskuntaan ja valkokaartiin. Niihin hän oli liittynyt Paavolassa asuessaan. Syyksi hän ilmoitti ajattelemattomuutensa ja suojeluskuntalaisten pakottamisen. Pyyntö oli esitetty järjestäytyneelle työväestölle. Haukijärven työväenyhdistyksen johtokunnan vastauksessa katuminen hyväksyttiin ja toivottiin Virtasta kohdeltavan täysin toverina. Oman aikansa some-kohu? Suomi oli vasta alkanut toipua kahtiajakautumisesta ja vihapuheesta.

Monet sairaudet uhkasivat ihmisen henkeä vielä sotia edeltävänä aikana. Sama koski eläimiä. Kun nykyisiä lääkkeitä ei ollut, monet taudit olivat kohtalokkaita. Tämä näkyi myös oikeuden päätöksistä. Huhtikuussa 1933 käsiteltiin käräjillä Pakkasen huutokaupasta ostettujen lehmien kohtaloa. Pakkasen karjasta oli nimittäin löytynyt luomistautia näytteistä, jotka eläinlääkäri oli ottanut. Se tarkoitti, että huutokaupasta ostetut eläimet piti teurastaa. Tilaisuudessa oli kuitenkin ollut liikkeellä tietoa, että lehmän voisi pitää ellei tilalla ollut muita nautoja. Nimismiehen mukaan väärä tieto oli kuitenkin huutokaupassa korjattu. Kaikkia korjaus ei ollut saavuttanut tai sitten osa ei määräyksestä välittänyt.

Herttualan kylässä asunut teurastaja Nikkilä oli vaihtanut Vilho Mäkelän lehmän huutokaupasta ostettuun. Oikeus katsoi, että Mäkelä tiesi taudista, mutta piti silti lehmän, jota väitti terveeksi. Molemmat saivat sakkoa, Nikkilä enemmän. Oikeus ei kuitenkaan määrännyt lehmää teurastettavaksi. Frans Mäkinen sanoi pitäneensä huutokaupasta ostamansa eläimen, koska uskoi sen ainoan lehmän tapauksessa olevan mahdollista. Oikeus ei perustelulle heltynyt, sakkoja sai Mäkinenkin. Myös Anton Hautalaa ja Alfred Viidanojaa sakotettiin samasta syystä.

Edvard Mäkelä oli ennen oikeuden istuntoa teurastanut huutokaupasta hankkimansa lehmän. Todistuksen tästä antoivat Kalle Anttila ja Maria Lehtinen. Se ei kuitenkaan oikeutta vakuuttanut. Ilmeisesti eläintä oli pidetty talossa liian pitkään. Sakkoja sai hänkin. Önterä-lehmä tuli näin kirjatuksi käräjäpöytäkirjaan. Muiden nimiä ei ollut pöytäkirjaan kirjattu.

Edellä olen maininnut nimeltä muutamia kyläläisiä. Arvelen, etteivät 86 vuoden takaiset tapahtumat enää ketään loukkaa. Ymmärrämme vaatimattomissa oloissa eläneiden ihmisten tarpeen hankkia lehmä suhteellisen edullisesti.

 

 

"Työ sopimus.

Minä allamainittu sitourun X:n talon lammin sua nimisen palstan kyntö ja ojitus urakan tekemään täytään kuntoon seuraavilla ehroilla

Kyntö toimitetaan tavalliseen syvyyteen puut ja kannot kaikki pois 12 mk kapanala.

Ojista viis korttelija levee kolme korttelija syvä suora ja puhras. Pyärtänö pois ja oja maa leveelle 1 mk uusi syli.

Lasku oja tehrään meetri 20 sm levee meetri syvä 2 mk uusi syli."

Jätin tekstistä talon nimen pois, kuten myös työntekijän allekirjoituksen. Lamminsuota siis ojitettiin. Työntekijät olivat haukijärveläisiä. Maksusta syntyi myöhemmin kiistaa ja sitä puitiin käräjillä 1931. Osoittautui, että kyse oli pikemminkin väärinkäsityksestä kuin sopimuksen rikkomisesta. Sopimus, paitsi että on jonkinlainen murrenäyte, kertoo myös tuohon aikaan käytössä olleista mittayksiköistä. Metrijärjestelmään oli siirrytty jo 1800-luvulla, mutta niin vain ojien leveys ilmaistiin kortteleina ja pinta-ala kapanaloina vielä 30-luvun alussa.

En tiedä, kuinka suureen alaan kyntö ja ojitus kohdistui. Sen on kuitenkin täytynyt olla melkoinen homma ilman koneita suoritettuna. Hevonen oli apuna ainakin kynnössä, mutta ojia kaivettiin lapiolla. Sitä sai käyttää eräitäkin kertoja metrin syvyisen ojan tekemiseen. Rahanarvolaskuri kertoo, että vuoden 1930 markka on nykyrahassa 0,33 euroa. On vaikea tietää, mitä markalla tuohon aikaan sai. Jos kahden metrin pituudesta 1,2 m x 1,0 m ojaa sai kaksi markkaa, ei palkkio vaikuta mitenkään ruhtinaalliselta.

Sivusto päivittyy seuraavan kerran 25.7.

 

Jatkoin Hämeenkyrön käräjäkunnan varsinaisasioiden pöytäkirjojen lukemista taannoin Turussa käydessäni. Nyt otin tutkittavaksi vuodet 1929 - 1934. Mitä löytyi? No, ei mitään kovin järisyttävää. Kyläläisiä oli kuitenkin oikeuden eteen kutsuttu, toisia kantajina, toisia taas vastaajina. Tällä kertaa jonkinlainen yleiskatsaus noihin vuosiin. Joskus myöhemmin katsomme paria juttua tarkemmin.

Alkoholi liittyi edelleen aika moneen oikeudenkäyntiin. Kieltolaki kumottiin 1932, mutta sen jälkeenkin tapauksia oli. Juopumusta, alkoholipitoisen aineen myyntiä sekä alkoholipitoisen aineen hallussapitoa joko lievemmän tai törkeämmän laatuisena (lievempi ilmeisesti omaan käyttöön). Jotkut tapauksista olivat tapahtuneet julkisella paikalla esim. yleisellä tiellä, osa taas iltamissa. Jälkimmäisiin liittyi pari ikävää puukotusta, joista tuomittiin vankeutta. Muut pääsivät sakoilla. Kaikkkiaan silloisia tai aiemmin kylässä asuneita syytettiin alkoholiin liittyen kuusi kertaa.

Eniten hämmästyin pöytäkirjoja lukiessani tapauksista, joisssa kyse oli ampuma-aseen luvattomasta hallussapidosta. Siitä kyläläisiä syytettiin kolme kertaa kuuden vuoden aikana. Rikokset olivat tapahtuneet huvipaikoilla. Kaikki syytetyt olivat nuoria miehiä, ehkä kyseessä oli jonkinlainen näyttämisen tarve. Yhden kerran näyttöä aseesta ei saatu, kaksi muuta selvisi sakoilla.

Aviottomien lasten elatusapua käsiteltiin käräjillä monta kertaa, mikä osittain johtui yhdestä pitkäksi venyneestä jutusta. Kaikkiaan kolmelle kylässä syntyneelle haettiin elatusapua. Yksi kyläläinen tuomittiin sellaista maksamaan, kerran juttu hylättiin ja yhdessä tapauksessa sen paremmin äiti kuin väitetty isäkään ei ilmestynyt käräjille. Viimeksi mainitut olivat ehkä päässeet asiasta sopimukseen. Maksamaan tuomittu aikoi valittaa ylempään oikeusasteen, joten jutun lopputulos jää auki. Tuohon aikaan ei DNA-testejä tunnettu, joten todistajia piti löytyä.

Mitä muuta oli esillä? Kunnianloukkaus, kuolleeksi julistaminen, reserviläisen asuinpaikkailmoituksen puuttuminen, sotilasvalvontakokouksesta pois jääminen, takausjuttu ja luvaton tienkäyttö. Viimeksi mainittu raukesi, kun kumpikaan ei tullut paikalle. Nimet olen tarkoituksella jättänyt pois, mitäpä noista enää. Kaikki ovat jo oikeudenkäytön ulottumattomissa. Pari nimeä kuitenkin mainitsen. Estlanderin konkurssipesä haki työmies Arvo Virtaselle häätöä pesän asunnosta 1932. Asunto käsitti huoneen ja keittiön ja sijaitsi Heinijärvellä. Mietin, mikä asumus se mahtoi olla. Kysymykseen voisivat tulla Viitaniemi, Haukipää, Palomäki tai Kinkki. Viitaniemen perhe asui kuitenkin tiettävästi torpassaan vielä tuolloin ja Palomäen rakennukset lienee jo siirretty muualle. Haukipää ja Kinkki olisivat mahdollisia. Virtanen selitti käräjillä  muuttaneensa jo pois mökistä. Aiemmin perhe ei ollut voinut sitä tehdä pienen lapsen takia, koska muuta asuntoa ei ollut. Häätö kuitenkin annettiin varmuuden vuoksi. Olisiko meillä tässä Kinkin viimeiset asukkaat?

Lisätietoja