"Sun untesi valkea polku, se satujen linnaan vie ja ruusuilla kukitettu, on lapsuuden puhdas tie", näin kirjoitti Tuula muistokirjaani vuonna 1960. Viereen hän liimasi kiiltokuvan, jossa laiva täynnä ruusuja purjehtii merellä. Otetaan vielä toinen näyte samaisesta kirjasta. "Leila on kuin pikkuinen ukko, jolla on taskussa avain ja lukko, sillä hän sitoo ystävät yhteen niinkuin maamies pellolla lyhteen." Kirjoittaja oli Ritva. Hänkin liitti mukaan kiiltokuvia.

Mikä oli muistokirja? Nuoremmille se varmaan on oudompi käsite, mutta lähes kaikki ikäiseni naiset luultavasti omistivat sellaisen kansakouluaikanaan. Olimme oppineet kirjoittamaan enemmän tai vähemmän nättiä kaunokirjoitusta, jolla noita runoja saattoi raapustella ystävien ja luokkatovereiden vihkoihin. Ja ne kiiltokuvat, ne olivat tärkeitä. Samat runot kiersivät kirjasta toiseen. Ja aina vihoista löytyivät myös ne pakolliset kissat liukkaalla jäällä ja liihottavat enkelit. Niin myös meillä tuon ajan Haukijärven kansakoulun kolmas- ja neljäsluokkalaisilla tyttöillä. En enää muista, tarjosinko kirjaa koskaan kenellekään luokan pojista. Ehkä en, silloiseen roolimalliin se ei varmaan sopinut.

Yllättäen löysin isäni jäämistöstä eräänlaisen muistokirjan. Se on vihko, jonka otsikkona on "Lauluja". Pääasiassa sinne onkin kirjattu senaikaisten iskelmien sanoja. Vihko on 40-luvun alusta, ja siitä löytyy paljon sota-aikaisten laulujen tekstejä. Osa on päivätty Kouvolaan (armeija-aikaan), osa Sillanpäähän. Useimmat tekstit on isä kirjoittanut itse, mutta joukossa on myös muiden muistiin merkitsemiä. Ja mikä parasta, vihosta löytyy myös alussa mainittujen runojen tapaisia värssyjä. Kirjoittajat vain olivat hiukan vanhempia, ja niinpä värssyjen aiheena oli rakkaus. Otetaan malliksi yksi: "Onni olkoon osanasi elämäsi retkellä. Nätti tyttö rinnallasi vihkimisen hetkellä". Kirjoittaja käytti nimimerkkiä Eräs.

Lisätietoja