Blogi

Tutkin Hämeenkyrön seurakunnan vierasseurakuntalaisten haudattujen luetteloa (SSHY:n jäsensivuilla) ihan muuta etsien. Samalla huomasin, että jonkin verran entisiä kyläläisiä oli haudattu Hämeenkyröön, vaikka he olivat kirjoilla muualla. Seuraavassa pohdiskelen syitä tällaiseen.

Kun Josef Edvard Richter kuoli 1910 Helsingissä, hänet tuotiin Hämeenkyröön haudattavaksi. Syy oli Richterien sukuhauta, jossa lepää mm. hänen vaimonsa. Myös joidenkin  myöhemmin kuolleiden suvun jäsenten viimeinen leposija on lähellä Hämeenkyrön kirkkoa olevassa sukuhaudassa. Samanlainen syy lienee sille, että Jaakko ja Elsa Kallioniemi sekä Taavetti ja Fanni Kallioniemi on haudattu Hämeenkyröön, vaikka he kuolleessaan asuivat Mouhijärvellä. Sukuhautoja oli kuitenkin aiemmin aika harvoilla.

Kun Martta Sofia Pettersson kuoli 1927, hän oli kirjoilla Tampereella. Hänet kuitenkin haudattiin rivihautaan Hämeenkyrön hautausmaalle. Todennäköisesti hän oli sairastuttuaan palannut kotiinsa ja kuollut siellä. Ei ollut mitään syytä lähteä kuljettamaan häntä Tampereelle. Samanlainen lienee tilanne ollut Ida Erika Kinkillä. Kummankaan tarkkaa kuolinpaikkaa ei haudattujen luettelo mainitse. Sen sijaan 1936 kuollut Väinö Aleksi Mäkelä kohtasi luettelon mukaan matkansa pään Parilan Kivelässä. Emme tiedä, oliko hän tullut sinne vierailulle vai hakemaan isänsä luota turvaa viimeisiin päiviinsä. Kuolinsyy tuberkuloosi kuitenkin kertoo pitemmästä sairastelusta. Myös muutamia lapsia, erityisesti aviottomana syntyneitä, haudattiin ulkoseurakuntalaisina Hämeenkyröön. Ilmeisesti he olivat asuneet isovanhempiensa luona. 

1929 Pakkasella kuollut palvelijatar Gustaava Lyytinen Helsingistä ja Frans Oskari Virtanen (kuollut 1930) kuuluvat eri ryhmään kuin aiemmat. He kyllä asuivat Haukijärvellä, mutta eivät olleet muuttaneet kirjojaan Hämeenkyröön. Vastaavanlaisia tapauksia olivat Vpl Pyhäjärven seurakuntaan kuuluneet Matti Matikainen (k. 1946) ja Adam Silvasti (k. 1948). Mahdollisesti sodan aikana ja heti sen jälkeen kuoli Haukijärvellä muitakin karjalaisia, jotka olivat kirjoilla omissa kotiseurakunnissaan.

Kaarlo Rantanen kaatui sodassa 1944 ja hänet haudattiin sankarihautaan Hämeenkyrössä, vaikka hän oli kirjoilla Ruovedellä. Ilmeisesti Pakkasella asuneet veli Jalmari Rantanen ja äiti Adolfiina Rantanen halusivat haudata hänet oman seurakuntansa hautausmaalle. Myöhemmiltä vuosilta on esimerkkejä muualle muuttaneista kyläläisistä, jotka ovat itse halunneet tulla haudatuiksi Hämeenkyröön ja kenties hankkineet hautapaikankin valmiiksi.

Siviilirekisteriin kuuluneita kyläläisiä en luettelosta löytänyt. Sen sijaan siinä mainittiin yksi 50-luvulla kuollut Tampereen vapaaseen evankelisluterilaiseen seurakuntaan kuulunut.

Kaikkia syitä entisten kyläläisten hautaamiselle vanhan kotiseurakuntansa multiin emme tiedä. Yksi tällainen on joulukuussa 1939 kuollut ja tammikuussa 1940 haudattu Josefiina Jokela. Hän oli asunut pitkään Tampereella, jossa myös hänen lapsensa asuivat. Kaikkea eivät asiakirjatkaan kerro.

Kukkolan torpan kontrahti vuodelta 1894 on nähtävänä sivuston galleriassa. Kiitokset asiakirjasta ja sen skannauksesta! Sopimus on laadittu valmiille lomakkeelle ja sen on kirjoittanut Hillun isäntä. Hänelle on sattunut kirjauksessa virhe, Kukkolan torppari oli nimeltään Taavetti, ei Juho. Rippikirjan mukaan Taavetti ja Ida muuttivat Kukkolaan jo 1889. Ilmeisesti alkuvuodet mentiin suullisella sopimuksella. Katsotaan seuraavassa muutamia mielenkiintoisia kohtia sopimuksesta. Muuten luotan siihen, että lukijani osaavat tulkita fraktuurakirjaimia ja hiukan horjuvaa kirjoitusta.

Asiakirja vahvistaa sen, että samoilla paikoilla oli jo aiemmin Kukonniemen torppa. Kukonniemi mainitaan torpan alueeseen kuuluvaksi ja myöhemmin määrätään, että vanha pirtti tulee tehdä riiheksi. Paikalla oli siis vielä joitakin Kukonniemen rakennuksia, vaikka torpassa ei oltu asuttu pariinkymmeneen vuoteen. Ihan uusi nimitys on kontrahdin alussa mainittu Korsperin lahti. Korsberginlahtea ei näyttäisi nykyisistä kartoista löytyvän. Olisi mielenkiintoista tietää nimen historiasta. Määräys ruopasta jää hiukan hämäräksi. Ilmeisesti kyse oli pellon lannoituksesta.

Juhtapäivät, jotka torpparin piti suorittaa, olivat työpäiviä hevosen kanssa. Hän hoiti ne pitämällä kunnossa talon osuutta isosta maantiestä. Määräyksessä on sana puolen. En tiedä, viittaako se työpäiviin vai maantiehen, luultavasti ensiksi mainittuun. Tiedossa ei myöskään ole, millä kohdalla Hillun osuus maantiestä oli. Torppaansa Taavetin piti vetää ratastie metsää pitkin Palomäen sysikopilta alkaen. Sysikoppi voi viitata hiilen valmistukseen. Tehtiinkö puuhiiltä vielä 1890-luvulla vai oliko kyseessä vain jokin vanha koppi? Jalkapäiviä piti tehdä käskyn mukaan. Mahdollisesti niitä oli kymmenen.

Kontrahdin lopussa on asianomaisten allekirjoitukset. Taavetti Kukkola allekirjoitti puumerkillään, samoin todistajina toimineet Viktor Matinpoika (mahdollisesti Hillun renki) ja Ville Villenpoika Palomäki.

Ruokakeskustelu käy ajoittain kiihkeänä. Siihen sopinee mukaan tämä pieni muistelmani siitä, mitä lautasella oli noin 60 vuotta sitten. 

Aloitetaan kouluruokailusta. Makkarakeittoa, makaronivelliä, mannapuuroa... Olen koulun arkistoa tutkiessaan yrittänyt löytää vanhoja ruokalistoja. Sellaisia ei kuitenkaan ole silmiin sattunut. Ehkä niitä oli vain keittäjän päässä. Joka tapauksessa listalla oli joko keittoa, puuroa tai velliä. Maito ja leipä tuotiin kotoa eväinä. Yleensä ruoka maistui hyvin, mutta monilla oli myös jokin ruoka, joka nieltiin loppuun kyynelten kera. Usein onneksi keittäjä armahti eikä opettajan tai järjestäjän lautaselle kauhomaa annosta tarvinnut syödä loppuun.

Kotiruoka riippui perheen varallisuudesta. Useimmissa perheissä kuitenkin kaupasta ostettiin varsin vähän. Joskus pieni määrä jauhelihaa tai otsikossa mainittuja ryynimakkaroita. Syksystä pitkälle kevääseen ruokatarjoilun rungon muodosti kotona kasvatetun possun liha. Jouluna tietysti kinkkua, muuten läskisoosia, sylttyä ja teurastuksen aikaan verilättyjä. Kevättalvella saatiin järvestä kalaa, joka usein ilmestyi pöytään kalapullien muodossa. Kesällä uusien perunoiden kanssa syötin jonkinlaista voi-ruohosipulikastiketta, kananmunakastiketta ja toisinaan silliä. Talkkuna oli kesäinen pikaruoka.

Vihanneksia ja hedelmiä ei ruokapöydässä juuri näkynyt. Marjoja ja omenoita kyllä säilöttiin ja niistä valmistettiin jälkiruokia. Omenoita ja porkkanoita toki syötiin tuoreina kesällä ja syksyllä. Itse poimituista metsämansikoista tehty mansikkamaito oli suurta herkkua. Tampereella asuneet sukulaiset toivat tuliaisina appelsiineja. Kyllä ne maistuivat hyviltä! Samoin hiilihappojään avulla kylmänä pidetty, mutta jo osittain sulanut jäätelö oli harvinaista herkkua.

Ihan ihmisiä meistä kasvoi tuollakin ruokavaliolla. Hiilijalanjäljestä ei ollut kukaan kuullutkaan. Ehkä se jäi melko pieneksi.

Joskus aiemminkin olen käsitellyt kyläläisten kuolinsyitä. Nyt päätin katsoa, mitä haudattujen luettelot (SSHY:n jäsensivuilla) kertovat niistä 30-luvulla (1930 - 1939). Tuon vuosikymmenen valitsin siksi, että se on Hämeenkyrössä viimeinen, jolloin kuolinsyitä ei merkitty koodien avulla. Useimmat tilastoni henkilöistä asuivat kuollessaan kylässä. Muutama vietti viimeiset vuotensa kunnalliskodissa. Mukaan tuli joitakin muualle muuttaneitakin. Joukossa on myös sellaisia lapsia, joita sivustolla ei ole lainkaan mainittu, koska heistä on saatavilla vain kuolintieto, ei vanhempien nimiä. 30-luvulla kuolleita kyläläisiä löysin kaikkiaan 51 kappaletta.

Yleisin kuolinsyy oli edelleen vanhuus tai vanhuuden heikkous. Se mainittiin 17 kyläläisen kohdalla. Kuusi henkilöä kuoli keuhkotautiin tai keuhkotuberkuloosiin. Kolmen elämä päättyi keuhkokuumeeseen, samoin kolme menehtyi sydäntautiin. Kaksi pientä lasta sai kuolinsyykseen heikkouden. Kahta aikuista kohtasi halvaus tai halpaus, kuten tuolloin kirjattiin. Yksittäisiä kuolinsyitä olivat vatsakalvon tulehdus, kaulatuberkuloosi, hukkuminen (lapsi), puuspriin nauttiminen, virtsarakkotulehdus, aivohalpaus, influenssa, läppävika ja aivoverenvuoto, kasvi keuhkoissa, keuhkojen laajentuma, sydänhalvaus, virtsateiden tulehdus, keuhkoastma, kasvi maksassa, suolistotuberkuloosi, verenmyrkytys, sydänlihastauti, mahaportin kouristus (lapsi) ja märkäpesäke aivoissa. Jos noita vähän yhdistelee, voi sanoa, että vanhuus, tuberkuloosi ja sydän- ja verisuonitaudit olivat merkittävimmät kuolinsyyt Haukijärvellä 30-luvulla.

Kuolinsyitä katsoessa tulee mieleen, että sittemmin kohtalokkaaksi muodostuneen taudin on jossain vaiheessa määrittänyt lääkäri. Kenties röntgenlaitettakin on käytetty apuna. Ei koske tietenkään vanhuuteen tai heikkouteen kuolleita. Elintaso oli 30-luvulla noussut, ja lääkärin apuun oli totuttu turvautumaan ainakin vakavammissa sairauksissa. Tubekuloosin vuoksi tehty valistustyö oli alkanut purra. Lääketiede oli kehittynyt niin, että lääkkeistä saatiin jonkin verran helpotusta. Tosin tuberkuloosia vastaan ei lääkettä ollut, ei myöskään keuhkokuumeeseen eikä erilaisiin tulehduksiin. Nitrot tunnettiin, mutta niiden käytöstä 30-luvulla ei ole tietoa. Muistitieto kertoo astmaoireiden helpottamiseen käytetystä savusta. Mielelläni kuulisin myös teidän lukijoiden kuulemia kuvauksia vanhojen aikojen sairaanhoidosta.

Torpparin oli mahdollista vahvistaa talon kanssa tekemänsä kontrahti kymmenen vuoden välein käräjillä ja säilyttää näin oikeutensa torppaan. Näin teki myös Kaarle Juhonpoika Mäkelä 1899 Hämeenkyrön ja Viljakkalan talvikäräjillä. Virallisesti käytettiin termiä kiinnityksen hakeminen taloon vakuudeksi torpan kontrahdin pysyväisyydestä.  Ikaalisten tuomiokunnan ilmoitusasiain (sisälsi kiinnitysasiat) pöytäkirjat on digitoitu vuoteen 1918 saakka, ja tarkoitukseni on katsoa, löytyykö niistä Haukijärven taloja ja torppia koskevia pykäliä. Selkeen torpan kontrahti on säilynyt alkuperäisenä.

Mäkelän alkuperäinen torpparisopimus vuodelta 1880 on kopioitu pöytäkirjaan. Siinä on tietenkin määritelty torpan rajat. Maasto on varmaan niin muuttunut, ettei tuota aluetta hyvin tuntevankaan liene helppo sanoa, miten ne aikoinaan ovat kulkeneet. Alueen sisällä oli soita, jotka torpparin piti ojittaa ja tehdä pelloksi tai niituksi. Mielenkiintoinen on sopimuksen kolmas kohta. Sen mukaan "torppa pitää muutettaman vasikkahaan mäkeen". Missä rakennus mahtoi alun perin sijaita?

Sopimuksessa oli tietysti määritelty torpan vuokra. Sitä maksettiin rahana ja työpäivinä, joita oli 15, niistä viisi hevosen kanssa. Osuus Heinoon sillasta sekä Antinarossa kolme niittylatoa piti pitää kunnossa, samoin aidat talon viljelyksiä vastaan. Erikseen kiellettiin torpparilta metsänraiskaus, puutavaran myynti ja eläinten ruuan myynti. Näillä ehdoilla sai torppari asua torppaa 30 vuotta, ja tarkastuksen jälkeen mahdollisesti lopun elämäänsä.

Kontrahti on osin vaikeaselkoista nykysuomeen tottuneelle. En esimerkiksi kunnolla ymmärrä, mitä Härkämäkeen liittyvä teksti tarkoittaa. Mahdollisesti torpan karja sai laiduntaa siellä ja torppari sai ottaa sieltä puutavaraa.

Torppari Kaarle Mäkelä oli ottanut kiinnityksen Hillun taloon ensimmäisen kerran 1880. Hän oli uusinut sen 1889. Hänen pyynnöstään oikeus uudisti jälleen kiinnityksen 10 vuodeksi.

Lisätietoja