Blogi

Alun perin ajattelin vain kurkistaa Hämeenkyrön Sanomista, miten pitäjässä ja erityisesti Haukijärvellä vietettiin pääsiäistä 90 vuotta sitten. No, jotenkin ajatus sitten laajeni koskemaan koko kevättä.

Aloitetaan pääsiäisestä, joka tuolloin sattui maaliskuun loppupuolelle. Lehti julkaisi Aleksi Lehtosen kirjoituksen pitkäperjantaista ja sitä valoisamman tekstin pääsiäisen ilosanomasta. Jälkimmäisen kirjoittaja käytti nimimerkkiä A. W. K. Hänen henkilöllisyytensä ei selvinnyt edes seurakunnan historiasta lunttaamalla. Hänen ajatuksensa siitä, että pahan valta on sittenkin vain jotain ohimenevää, lohduttaa tänäänkin. Maallisempaa puolta lehdessä edustivat nimimerkki Kasperin pakina pääsiäisestä ja Kallen kirjoitus mämmistä.

Lehden seuraavassa numerossa Kasperi totesi pääsiäisen sujuneen rauhallisesti. Ilmeisesti sama päti myös haukijärveläisiin. Eikö kylässä sitten tehty tuona keväänä mitään lehdessä mainittavaa? Toki, järjestettiin iltamia. Ryhti järjesti tanssi-iltaman pääsiäispäivänä. Ohjelmallinen iltama oli vuorossa vappuna työväenyhdistyksen järjestämänä. Ryhti tanssitti väkeä taas toukokuun puolivälissä. Kevättä rinnassa siis. Äitienpäiväjuhlista Haukijärvellä ei ole lehdessä mainintaa, toki sellaiset on silti voitu järjestää.

Kyläläiset lienevät saaneet osansa Kaperin pakinan toisesta aiheesta, kelirikosta. Vaikka kylän läpi kulki tuonaikainen päätie, ja linja-autoliikenne oli säännöllistä, on liikkumisessa varmaan ollut kevätaikaan haasteita. Jokakeväinen ilmiö taisivat myös olla ilmoitukset rokotuksista. Pistäminen tapahtui kesäkuun alussa lastenkodissa. Kyse oli isorokkorokotuksesta, muita tauteja ei tuolloin vielä rokotteilla torjuttu.

Tänä vuonna vietämme pääsiäistä huhtikuussa. Niinpä lopuksi toivotan lukijoille aurinkoista pääsiäisaikaa.

Pakkasesta on näillä sivuilla kirjoitettu vaikka kuinka monta kertaa. Tällä kertaa kuitenkin siellä asuneesta henkilöstä, joka on jäänyt kyläläisille hiukan vieraammaksi. Julia Marit Denise Säthren syntyi lokakuussa 1890 Jyväskylässä. Isä Otto Reinhard Säthren oli asioitsija. Hän toimi Suomen Halla-nimisessä yhtiössä, joka omisti useita sahalaitoksia. Sen pääpaikka oli Kymin kunnassa. Yhtiö oli norjalainen, ja myös Säthren oli Norjan kansalainen, alamainen, kuten tuolloin sanottiin. Julian äiti oli Sigrid Hildegard Johnson, jonka isä Julius Johnson omisti Jyväskylässä Kuokkalan sahan ja maatilan. Julialle syntyi myöhemmin kaksi sisarta. Perhe asui välillä myös Kymissä ja Helsingissä. Sigrid ja Otto Säthren erosivat 1903, ja Julia asui tämän jälkeen äitinsä kanssa.

Jorma Tuomi-Nikula on kirjoittanut kirjan nimeltä Kuokkalan patruuna - Julius Johnsonin elämä. Sen mukaan Julia asui perheensä kanssa Helsingissä ja vietti kesät Kuokkalassa. Vuosina 1907 ja 1908 hän opiskeli yksityiskoulussa Sveitsissä. Lisäksi hän matkusti 1907 Ranskaan yhdessä isoisänsä kanssa. Kihlautuminen Gustav Estlanderin kanssa mainittiin myös sanomalehdissä.

Kovin paljon ei tiedetä Julia Estlanderin elämästä Haukijärvellä. Hevoset taisivat olla lähellä hänen sydäntään, mutta hän ajoi myös henkilöautoa. Hän kuului koulun johtokuntaan ja järjesti joskus lastenjuhlia kartanossa. Hän osallistui Lotta Svärd-järjestön toimintaan. Ilmeisesti hän oli myös musikaalinen. Hänellä oli ulkomaanpassi, ja ilmeisesti hän myös matkusteli. Loppuvuodesta 1931 hän muutti kirjansa Iittiin.

En ole löytänyt tietoa siitä, miksi Julia Estlander avioliittonsa päätyttyä muutti juuri Iitin Vuolenkoskelle. Kenties hänen vanhemmillaan oli siellä omistusta. Kenties hän vain löysi sieltä täysihoitolaksi sopivan talon. Hän mainosti lehdessä mahdollisuutta lohenkalastukseen ja virkistäytymiseen jo kesällä 1931. Mainoksia julkaistiin 30-luvun ja 40-öuvun lehdissä. Hän kuului Vuolenkosken maalaisseuraan ja harrasti edelleen autoilua. Hänen äitinsä kuoli 1933 ollessaan vierailulla Vuolenkoskella. Ilmeisesti myös Otto Säthren oli muuttanut Vuolenkoskelle ja kuoli siellä 1937. Pahinta Julialle oli kuitenkin oman pojan kuolema lento-onnettomuudessa seuraavana vuonna. Julia Estlanderin matka päättyi Vuolenkoskella 1953.

Seuraava tarina vie meidät 1860-luvulle, siis sivuston aikaa varhaisempiin vuosiin. Kerron siitä kuitenkin, koska varkauden kohteeksi joutunut Nikodemus Yliviidanoja on mainittu sivustolla. Tapauksen kulku  selviää Ylä-Satakunnan ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjasta vuodelta 1863 sivuilta 410 - 416.

Kun Nikodemus Yliviidanoja aamulla 5. tammikuuta meni ulos, huomasi hän, että lukitun aiitan seinän viereen oli nostetttu tikkaat ja aitan pärekattoon oli tehty reikä. Maassa oli lunta, ja siinä erottuivat kahdet jalanjäjet. Niitä Nikodemus lähti seuraamaan naapurinsa Vilhelm Alaviidanojan kanssa. Jäljet - yhdet isojen saappaiden ja toiset pienten kenkien - veivät Mouhijärven puolella olleeseen torppaan. Torppari ja hänen vaimonsa kielsivät käyneensä varkaissa ja suhtautuivat Nikodemukseen ja Vilhelmiin ynseästi.

Avuksi saatiin parin päivän kuluttua jahtivouti Fransen. Jäljet olivat edelleen näkyvissä, ja Fransen suoritti etsinnän torpassa. Hän löysi torpparin isot saappaat ja hänen vaimonsa pienet kengät, jotka näyttivät sopivan jälkiin. Jäljistä tehtiin piirrokset oikeudenkäyntiä varten. Todistajina olivat Vilhelm Alaviidanoja ja Taavetti Santamäki.  Varastettua sianlihan kimpaletta Fransen ei torpasta löytänyt. Jos vanhoja mittoja oikein tulkitsen, oli lihaa viety suunnilleen seitsemän kilon verran.

Seurasi oikeudenkäynti, jossa kantajana oli Nikodemus Yliviidanoja ja vastaajina torppari ja hänen puolisonsa. Jahtivouti, Alaviidanoja ja Santamäki olivat jutun todistajia, ja kertoivat tapahtumista edellä esitetyn mukaisesti. Oikeus kuuli myös vastaajia, jotka edelleen kiistivät syyllisyytensä. He eivät pystyneet selittämään, miksi heidän jalkineensa sopivat jälkiin. Jalkineita ja jäljistä tehtyjä piirroksia tutkittiin myös oikeudessa. Lopulta oikeus päätti, että vastaajat olivat syyllisiä. Torpparille määrättiin raipparangaistus ja hänen vaimolleen vitsaa. Lisäksi heidät määrättiin korvaamaan lihan arvo Nikodemukselle.

Torppari ja hänen vaimonsa ilmoittivat tyytymättömyytensä tuomioon. Niinpä heidät siirrettiin Turkuun odottamaan hovioikeuden käsittelyä. Hovioikeuden tuomio selviää Mouhijärven rippikirjoista (SSHY:n jäsensivuilla). Se vapautti syytetyt syytteestä puutteellisen näytön vuoksi. Torppari ja hänen vaimonsa palasivat kotiinsa, mutta kuolivat pian nälkävuosien aikaan.

Palataan vielä hiukan viimekertaiseen aiheeseen ja Poutalan historiaan. En tiedä, kuinka moni teistä luki lainhuudatusasiakirjoihin sisältyvän kopion Poutalan kauppakirjasta. Palstatilan rajat on siinä hiukan vaikeasti määritelty, mutta jotain kiinnekohtia kauppakirjasta löytyy. Puhutaan Selkeen hallussa olleesta niitystä, nk. torpparikulman tiestä ja Peltosen tonttimaasta. Vuoden 1929 kartassa (suurenna kunnolla) näkyy todennäköisesti vielä Selkeen rakennuksia Viitaniemen vieressä Suojan maalla (1:3). Niittyä ei oikein voi löytää eikä kauppakirjan mainitsema tiekään enää erotu,  sillä 20-luvulla Viidanojantien alkupää siirtyi suunnilleen nykyiselle paikalleen. Aiemmin ilmeisesti kuljettiin Selkeen kautta. Poutalan (1:6) rajat lienevät kuitenkin alusta alkaen olleet samat, jotka näkyvät kartalla. Vielä paremmin Poutalan alue erottuu täällä.

Viimeksi mietin myös sitä, miksi ostaja oli juuri Taavetti Vihtori Jokinen eikä hänen isänsä Mikko Poutala (Haukipää). Ehkä ostoon tarvittiin lainarahaa. Eteenpäin pyrkivän, tosin vasta 18-vuotiaan nuoren miehen oli varmaan helpompi saada sitä kuin jo iäkkään entisen torpparin. Mikko kuitenkin lienee luopunut torpastaan jonkinlaisen eläkesopimuksen kera. Sen turvin perhe sai elintarvikkeita. Mikon ja hänen vaimonsa kuoleman jälkeen Poutala tuli myyntiin niin, että Taavetti Jokinen myi tilan ja Mikon vävy Taavetti Teliniemi rakennukset. Ehkä Teliniemi oli hankkinut Poutalan rakennustarpeet. Taavetti Jokinen ja Elina Teliniemi olivat Mikko Poutalan ainoat elossa olevat perilliset, muut lapset olivat kuolleet jo aiemmin eikä heillä ollut perillisiä. Kyse voi olla myös Elinan perintöosuudesta.

Sitten tuo Peltosen tonttimaa. Kyseessä lienee Kaarle Viktor ja Eufrosiina Peltosen asuinpaikka. He olivat Suojan itsellisiä vuosina 1900 - 1907, tosin lopuksi korjattu Pakkaselle. Tuota tekstiä kirjoittaessani en ajatellut, että heillä oli mökki jossakin Suojan maalla, pikemminkin kuvittelin heidän asuneen Suojan rakennuksissa. Ilmeisesti mökki joko oli olemassa 1903 tai ainakin heille oli annettu lupa sellaisen rakentamiseen, ja paikkakin merkitty maastoon niin tarkasti, että siihen voitiin kauppakirjassa viitata. Kukaan ei ole mökkiä muualla maininnut. Ehkä Peltoset purkivat sen ja veivät mukanaan Laitilaan. Lisätiedot aiheesta ovat tervetulleita.