Blogi

"Sun untesi valkea polku, se satujen linnaan vie ja ruusuilla kukitettu, on lapsuuden puhdas tie", näin kirjoitti Tuula muistokirjaani vuonna 1960. Viereen hän liimasi kiiltokuvan, jossa laiva täynnä ruusuja purjehtii merellä. Otetaan vielä toinen näyte samaisesta kirjasta. "Leila on kuin pikkuinen ukko, jolla on taskussa avain ja lukko, sillä hän sitoo ystävät yhteen niinkuin maamies pellolla lyhteen." Kirjoittaja oli Ritva. Hänkin liitti mukaan kiiltokuvia.

Mikä oli muistokirja? Nuoremmille se varmaan on oudompi käsite, mutta lähes kaikki ikäiseni naiset luultavasti omistivat sellaisen kansakouluaikanaan. Olimme oppineet kirjoittamaan enemmän tai vähemmän nättiä kaunokirjoitusta, jolla noita runoja saattoi raapustella ystävien ja luokkatovereiden vihkoihin. Ja ne kiiltokuvat, ne olivat tärkeitä. Samat runot kiersivät kirjasta toiseen. Ja aina vihoista löytyivät myös ne pakolliset kissat liukkaalla jäällä ja liihottavat enkelit. Niin myös meillä tuon ajan Haukijärven kansakoulun kolmas- ja neljäsluokkalaisilla tyttöillä. En enää muista, tarjosinko kirjaa koskaan kenellekään luokan pojista. Ehkä en, silloiseen roolimalliin se ei varmaan sopinut.

Yllättäen löysin isäni jäämistöstä eräänlaisen muistokirjan. Se on vihko, jonka otsikkona on "Lauluja". Pääasiassa sinne onkin kirjattu senaikaisten iskelmien sanoja. Vihko on 40-luvun alusta, ja siitä löytyy paljon sota-aikaisten laulujen tekstejä. Osa on päivätty Kouvolaan (armeija-aikaan), osa Sillanpäähän. Useimmat tekstit on isä kirjoittanut itse, mutta joukossa on myös muiden muistiin merkitsemiä. Ja mikä parasta, vihosta löytyy myös alussa mainittujen runojen tapaisia värssyjä. Kirjoittajat vain olivat hiukan vanhempia, ja niinpä värssyjen aiheena oli rakkaus. Otetaan malliksi yksi: "Onni olkoon osanasi elämäsi retkellä. Nätti tyttö rinnallasi vihkimisen hetkellä". Kirjoittaja käytti nimimerkkiä Eräs.

Olen näissä teksteissä aiemminkin käsitellyt lähteitä, joita sivustolla on käytetty ja periaatteita, joita on noudatettu. Kertaus ei liene kuitenkaan pahasta, ja joku uusi lukijakin on voinut eksyä sivustolle. Mitä siis paikallishistoriasivuilla voi kertoa ja mitä pitää jättää pois? Tarkoitushan ei ole loukata ketään, mutta antaa silti oikea kuva kylän vaiheista. Seuraavassa on muutamia phdintoja aiheesta.

Ehkä tärkein varsinaisilta sivuilta pois jätetty asia ovat rikokset, joihin kyläläiset tai entiset kyläläiset ovat syyllistyneet. Niitä kyllä on ollut vuosikymmenten varrella, pienempiä ja isompia. En ole niistä kertonut yksittäisten henkilöiden kohdalla, mutta kylläkin yleisellä tasolla näissä blogiteksteissä. Ajattelen, että kylähistoriikissä pitää kertoa tästäkin puolesta kylän elämässä. Mutta olosuhteita tuntematta ei kenenkään isovanhempaa pidä nimetä rikolliseksi. Melkein kaikki rikokset on käsitelty oikeuden julkisissa istunnoissa ja istuntojen pöytäkirjat ovat vapaasti arkistossa luettavissa. Rikoksista on myös uutisoitu sanomalehdissä, joten tiedot ovat kenen hyvänsä kiinnostuneen pienellä vaivannäöllä löydettävissä. Rikoksiin voidaan vielä joskus palata, kun Kansallisarkiston Turun toimipisteeseen pystyy taas matkustamaan.

Avioerot, aviottomat lapset ja jonkinasteinen yhteiselo ilman vihkimistä olivat aiempina vuosikymmeninä melkoisia tabuja. Silti kaikkia niitä esiintyi kylässä sivuston käsittelemänä aikana. Asenteet alkoivat muuttua 60-luvulla ja nyt suhtautuminen on täysin erilaista. En näe syytä olla kertomatta näistä asioista silloin, kun ne oleellisesti liittyvät kylään ja kyläläisiin. Jos avioero on tapahtunut pariskunnan asuessa kylässä, mainitsen siitä. Jos aviottomana syntynyt lapsi on asunut kylässä, nimeän tietysti hänet siinä kuin muutkin lapset. Sen sijaan pariskunnan suhteen laatu ei ole asia, joka pitäisi paikallishistoriassa kertoa. Niinpä puolisoksi sivustolla kutsuttu voi avio- tai avopuoliso melko laajastikin ymmärrettynä.

Aina ei kuitenkaan ole mennyt ihan putkeen. Ongelmat ovat liittyneet muistitiedon käyttöön. Joku nimi onkin osoittautunut pilkkanimeksi tai muistelija on tiennyt vain osatotuuden asiasta. Yleensä voin syyttää tilanteesta itseäni. En ole tehnyt riittävästi tarkentavia kysymyksiä muistelijalle. Onneksi kukaan ei liene pahoittanut kovasti mieltään. Nykyisin yritän olla tarkempi. Se on myös helpompaa, kun lähteitä on entistä helpompi tavoittaa. Oppia ikä kaikki.

August Jalmari syntyi toukokuussa 1903 Pälkäneen Harhalan kylässä vanhempiensa August ja Adolfiina Rantasen kolmantena lapsena. Isä oli tuolloin muonarenkinä Heikkilän talossa. Isoveli kuoli pienenä, mutta sisar ja nuorempi veli elivät aikuisiksi. Perhe asui Harhalan kylässä vuoteen 1916, jolloin isä-August sai työnjohtajan paikan Ylöjärven Siivikkalasta. Ylöjärvelle he eivät kuitenkaan jääneet, vaan matka vei 1918 Tyrväälle Vehmaisten kylään. August toimi edelleen työnjohtajana. Hän kuitenkin kuoli jo 1921, vain 45 vuoden iässä. Perhe jäi asumaan Tyrväälle. Vuoden 1923 aikoihin Jalmari oli suorittamassa asevelvollisuuttaan, mikä lienee tuolloin kestänyt parisen vuotta.

Nimma Mariana Koskinen syntyi toukokuussa 1900 Vesilahden Kuralan kylässä. Perhe tosin sai sukunimen Koskinen vasta myöhemmin. Hänen isänsä August Efraiminpoika oli työmiehenä Kauppilassa. Perheeseen kuuluivat lisäksi äiti, Johanna Aatamintytär, veli ja kolme sisarta. Yksi sisko, hänkin nimeltään Nimma, kuoli ennen Nimman syntymää. Perhe asui Kuralassa edelleen vuoden 1920 henkikirjoja tehtäessä. On viitteitä siitä, että Nimma oli kirjoilla Vesilahdella vielä 1924. Kyse voi myös olla samannimisestä henkilöstä.

Jalmari siirsi kirjansa 1927 Lempäälään.  On mahdollista, että hän oli muuttanut sinne jo aiemmin, mutta pysyi kirjoilla vanhalla kotipaikkakunnallaan, mikä oli tuolloin tavallista. Hän lienee tuolloin jo tavannut Nimman. Heidän avioitumisaikansa ei ole tiedossa. Tytär Mirja syntyi 1928 Lempäälässä. Perheen vaiheista ei ole tarkempaa tietoa ennen kuin he muuttivat Haukijärvelle 1934 tai 1935. Jalmarista tuli työnjohtaja Pakkaselle. Pakkasella perhe viihtyi parikymmentä vuotta.  Jalmari ja Nimma on ikuistettu useaan gallerian valokuvaan. He asuivat Pakkasen rakennuksissa. 1950-luvun alkuvuosina he hankkivat oman tilan Kuustenlatvalta ja muuttivat sinne. Jalmari kuoli jo 1957. Nimman elämä päättyi 1993 Mouhijärvellä.

Taannoin selasin Hämeenlinnan kaupungin henkikirjaa 1900-luvun alusta erästä blogitekstiä varten. Huomasin, että siellä oli paljon ammatteja, joita ei enää ole olemassa. Telefonisti, harjaaja, nahkuri, värjäri, satulaseppä, vain joitakin mainitakseni. Kyse oli kaupungista, jossa oli paljon erilaisia käsityöläisiä. Miten Haukijärvellä? Oliko sata vuotta sitten ammatteja, jotka ovat hävinneet? Kyllä ja ei.

Määrällisesti suurin muutos on varmaan tapahtunut maataloudessa. Vielä sodan jälkeen taloissa oli renkejä ja piikoja tekemässä ruumiillista työtä. Kartanossa aiemmin myös sisäkköjä, vouteja ja kuskeja. Sitten alkoi maatalouden koneellistuminen. 60-luvulle tultaessa ei kylässä tainnut enää montaa renkiä ja piikaa olla. Työt tehtiin koneiden avulla  pienemmällä väellä. Myös työehdot ja arvostukset muuttuivat. Enää ei sitouduttu vuodeksi taloon. Mieluummin kuin rengistä puhuttiin työmiehestä.

Haukijärvellä oli 60-luvulle asti seppiä valmistamassa ja korjaamassa erilaisia laitteita. Usein ne liittyivät hevosilla tehtyyn työhön, mutta taitava seppä korjasi muutakin. 1900-luvun alkupuolella kylässä oli myös suutareita, räätäli, läkkiseppä tai tinuri, teurastaja, kivityömies, ompelijoita ja kauppiaita. Teollinen kehitys ja keskittyminen veivät näitä töitä isommille paikkakunnille ja myöhemmin toiselle puolelle maapalloa. Harvoja taidekäsityöläisiä ei asu joka kylässä. Ojankaivuuta, tietöitä tai metsätöitä tehdään edelleen, ei enää lapiolla ja justeerilla, vaan koneella. Yrittäjä voi asua omalla kylällä tai muualla.

Töitä tehdään siis eri tavalla kuin sata vuotta sitten. Myös uusia ammatteja on tullut hävinneiden tilalle. Telefonisteja ei ole, mutta moni tekee it-alan töitä. Kansakoulunopettajia ei enää ole, mutta koulunkäynninohjaajia, koulukuraattoreita ja erityisopettajia kyllä. Matkailu ei sata vuotta sitten kovin monelle tarjonnut elantoa. En toki tunne nykyisten kyläläisten ammatteja ollenkaan, mutta voin kuvitella, että kirjo on iso. Elämä muuttuu, 100 vuoden kuluttua ammatit ovat taas vaihtuneet.