Blogi

Näin pääsiäisen lähestyessä rupesin miettimään, miten tämän juhlan vietto on reippaassa 50 vuodessa muuttunut. Muistikuvani yltävät 50-luvun loppupuolelle, mutta niitä on mahdoton enää erottaa myöhemmin syntyneistä. Pitkäperjantaita muistan vietetyn ehdottomasti kotioloissa, mikä lasten mielestä teki siitä todella pitkän. Pääsiäispäivinä sitten jo vierailtiin naapureissa. Silloin syötiin mämmiä. Sitä tarjottiin myös vieraille. Mämmi ei kuulunut kyläkaupan valikoimiin, se oli kotitekoista ja tuohituokkosessa paistettua.

Pajunoksat kuuluivat pääsiäiskoristeluihin. Raisa Luukkanen halusi tutustuttaa meitä karjalaisiin perinteisiin ja niinpä teimme koulussa virpovitsoja. Muistelen niiden koristeluun käytetyn ainakin kreppipaperia. Virpomassa emme silti käyneet, mutta nykyisinkin käytössä olevan "Virvon, varvon tuoreeks, terveeks"-lorun opettelimme. Olisi kiintoisaa kuulla siirtolaisten jälkipolvilta, miten yleinen virpomisperinne oli Haukijärvellä ja miten kauan se säilyi karjalaisessa muodossaan. Milloin pikkunoidat oikein alkoivat kiertää?

Noidista puheenollen, taikauskoa sanan varsinaisessa merkityksessä ei enää 50-luvulla esiintynyt. Ainoa noita, joka tuolloin seikkaili, oli radiossa esiintynyt Noita Nokinenä. Trulleista muistan kuulleeni tarinoita, joissa näitä nimettiinkin. Trullien kulkeminen taisi kuitenkin loppua jo ennen sotia. Pääsiäiskortissa saattoi joskus lennellä noita, yleisempiä toki olivat muut pääsiäisaiheet. Kortteja muistelen lapsena pääsiäisen aikaan lähetelleeni, tai ehkä niitä vain annettiin toisille lapsille. Postimaksua ei turhaan haluttu maksaa. Yksi pääsiäisperinne tulkoon vielä mainituksi. Se oli kananmunien maalaaminen. Se taisi olla pitkäperjantain ja lankalauantain ajanvietettä.

Hyvää pääsiäistä kaikille lukijoille!

 

Lue lisää...

Marjatta piirsi nämä keväiset kukat yli 50 vuotta sitten. Kiitos niistä, haluan ojentaa ne nyt kaikille.

 

Palataan taas sarjaan, jossa kerrotaan kylän torppariasutuksen synnystä. Tällä kertaa tarkastellaan Viidanojankulmaa. Tarkastelussa käytän apuna rippikirjoja, henkikirjoja ja useista veroluetteloista koottua Suomen asutuksen yleisluetteloa (SAY). Eri lähteissä voi olla hieman erilaisia vuosilukuja. Torppien kantatalotkin voivat toisinaan vaihtua. Kirjausvirheiden lisäksi tähän voivat olla syynä isojaon toteutuminen ja tietysti myös se, että torppari on todella raivannut torppansa uuteen paikkaan, mutta pitänyt entisen nimen.

Ensimmäisinä Viidanojankulmalle torppansa perustivat Matti Juhonpoika ja Marketta Antintytär henkikirjojen mukaan 1784. Rippikirjassa heitä tosin kutsutaan itsellisiksi, mutta heidän kohdalleen on kirjattu sana Viidanoja. He kuitenkin muuttivat pois jo 1788. Jotain he ilmeisesti ehtivät raivata, koska 1800-luvun alussa Viidanojan torppia syntyi kaksi: Simo Antinpoika ja Maija Josefintytär tulivat 1802 asumaan myöhemmin Yliviidanojaksi kutsuttua torppaa ja Matti Juhonpoika vaimonsa Riitta Kaapontyttären kanssa tuli 1805 Alaviidanojalle. Molemmat torpat kuuluivat Raukolan talollle.

Viidanojankulman vanhimman torpan tittelistä voisivat Viidanojan kanssa kilpailla Haukipää ja Palomäki. Molemmat on henkikirjoihin ensimmäisen kerran merkitty Haukipään nimellä 1793. Heikki Matinpoika ja Anna Jaakontytär olivat aluksi Raukolan torppareita. Vuodesta 1805 heidät merkittiin Hillulle. Torppa säilytti Haukipään nimen. Juho Antinpojan ja Anna Juhontyttären Tättälälle aluksi kuulunut torppa sen sijaan muuttui pian Palomäeksi.

Vuonna 1800 perustivat Matti Mikonpoika Rikman ja Kirsti Juhontytär torpan, jonka nimi oli ensin Ahmais, vaihtui sitten Järvensivuksi ja myöhemmin Metsäraukolaksi. Mahdollisesti torpan sijainti on muuttunut. Pari vuotta myöhemmin tulivat rummunlyöjä Kalle Florin ja vaimonsa Leena Parkkisen maalle Viitaniemeen. Viitaniemi, Palomäki ja Haukipää kuuluivat ainakin osan olemassaoloajastaan Haukijärven lukulahkoon (kinkeripiiriin). Heinijärven talojen torppia ne kuitenkin olivat.

Santamäki sai ensimmäisiksi asukkaikseen Juho Antinpojan ja Loviisa Juhontyttären 1823. Torppa on ensin merkitty Heikkiselle, mutta muuttui pian Tättälään kuuluneeksi. Palomaa syntyi vuoden 1835 aikoihin. Sen perustivat Matti Heikinpoika ja Maria Kustaantytär. Matti oli Hämylän talon poika, joka tosin ennen torppariksi ryhtymistään oli renkinä Luukilla. Muuten Viidanojankulman torpparit olivat aiemmin olleet renkejä, itsellisiä tai sotilaita.

Koiviston torpan perusti 1844 Elias Juhonpoika yhdessä vaimonsa Eeva Kaisa Yrjöntyttären kanssa. He olivat aiemmin olleet Heinijärvellä itsellisinä, ehkä asuneet jo silloin Viidanojankulmalla. Heidän poikansa Adam Simson Eliaanpoika vaimonsa Anna Kristiina Antintyttären kanssa alkoi viljellä Kukonniemen torppaa 1859. Mahdollisesti torppa oli myöhemmän Kukkolan suunnalla. Kukonniemi näkyi rippikirjoissa kymmenkunta vuotta. Kukkola ilmestyi niihin 1889, kun sivustolla esitellyt Taavetti Vihtori ja Ida Kukkola tulivat sinne. Kaikissa muissa torpissa suku ehti vaihtua ennen sivustolla kuvattua aikaa.

Vielä on jäljellä Suojan Selkeen torppa. Se lienee perustettu 1862. Siellä asui aluksi pitäjänräätäli Heikki Grönlund vaimonsa Anna Matintyttären kanssa. Jo seuraavana vuonna torppariksi tuli Juho Malakias Lindgren, jonka vaimo oli Eeva Tuomaantytär. Hekin viipyivät vain viisi vuotta. Rippikirjaan tuli merkintä, ettei torppaa ole olemassa. 1880 se on jälleen merkitty rippikirjaan asukkainaan nyt Tapani Villenpoika ja hänen vaimonsa Fredriikka Aapontytär. He lähtivät torpasta 1889, jolloin sivustolla esitellyt Kalle ja Maria Selkee muuttivat sinne.

Vaikka Kinkki ei ollutkaan varsinainen torppa, mainittakoon kuitenkin, että Isak Tuomaanpoika Kinkki ja hänen vaimonsa Anna Leena Heikintytär tulivat Mouhijärveltä 1836. He olivat muutaman vuoden Alaviidanojan torppareina, mutta siirtyivät jo 1842 itsellisiksi Palomäkeen. Todennäköisesti Kinkin mäkitupa syntyi tässä yhteydessä. Isak oli lähtöisin Mouhijärven Vestolan Kinkiltä. Taavetti Kinkki oli hänen poikansa.

Muiden Viidanojankulman asumusten syntyvaiheet onkin esitetty sivustolla.

 

Pakkasen kartanossa toimi aikoinaan meijeri. Vuoden 1918 sodan aikana kartanon karjatalous koki kovia. Karjantuote-lehti kertoo 26.7.1918, että meijerikkö ja karjatytöt olivat kuuluneet punakaartiin ja olivat varmaankin vankilassa. Meijerin varastot ja päivittäiset tuotteet olivat punaiset vieneet aina huhtikuun alkuun saakka. Myös karjanhoito oli sodan aikana ollut huonolla tolalla ja karjan määrä oli vähentynyt 204 eläimestä 120:een. Lopuksi lehti toteaa, että meijerin toiminta on lopetettu. Kartanon meijeri lienee käyttänyt vain oman tilan maitoa. Muut veivät maitonsa Laitilaan Hämeenkyrön osuusmeijeriin.

Loppuiko kartanon meijerin toiminta 1918? Se on todennäköistä. Vuonna 1925 Hämeenkyrön Sanomat uutisoi numerossa 10, että Haukijärvelle haluttiin osuusmeijerin alaista haarameijeriä, joka kuitenkin toimisi itsenäisesti. Erityisesti hanketta pidettiin kylän lukuisten pienviljelijöiden kannalta tärkeänä. Pakkasen meijerirakennus olisi tarjonnut tilat, mutta uusi koneisto olisi pitänyt hankkia. Hanke ei toteutunut, koska osuusmeijeri otti siihen kielteisen kannan. Tästähän kertoi myös viimeviikkoinen Hämeenkyrön Sanomat, 90 vuotta myöhemmin. Ajatus Haukijärven meijeristä eli ilmeisesti vielä jonkin aikaa, kuten Svantte Ojaniemen kirjeestä voi päätellä.

Pieniä vihjeitä siitä, että Pakkasella olisi meijeritoimintaa jatkettu jossain muodossa vielä 20-luvulla, on kuitenkin olemassa. Valokuvaan Armas Viidanojasta on liitetty tieto, että hän oli meijerin koneenhoitaja. Kun Armas oli syntynyt 1904, hän tuskin on voinut olla koneenhoitaja ennen vuotta 1918. Myös hänen isäänsä sanotaan koneenhoitajaksi eräässä asiakirjassa vuodelta 1924. Meijerikköä ei kuitenkaan enää henkikirjoissa näy. Muistitietokin kertoo Pakkasen maitoja kuljetetun Laitilaan parihevosten vetämissä kärryissä. Jossain vaiheessa meijerirakennus otettiin asuntokäyttöön.

Lisäys: Pakkasen meijeri tuotti varmasti voita. Hämeenkyrön historian III osan mukaan se valmisti myös sveitsiläistä ja kuminajuustoa, joiden tekoa lääninkarjakko oli käynyt opettamassa.

Sivustolla mainitut syntymävuodet ovat useimmiten peräisin rippikirjoista, koska joka ainoan syntymäajan tarkistaminen erikseen kastettujen luettelosta olisi ylivoimainen urakka. Nyt huomasin eräästä asiakirjasta, että Eliina Mariaana Viitaniemen sanottiin olevan omaa sukuaan Sankari. Arvelin, että on helppoa varmistaa asia kastettujen luettelosta. Rippikirjan mukaan hän oli syntynyt 13.3.1863 Hämeenkyrössä. Valitettavasti tuolla päivämäärällä ei seurakunnassa ole kastettu ketään Eliinaa. Piti siis seurata hänen jälkiään taaksepäin Viitaniemen torpasta. En linkitä tuota polun alkua, koska linkit veisivät SSHY:n jäsensivuille.

Eliina ja Kaarle vihittiin 1886. Kaarle oli tuolloin renkinä Hillulla ja sinne Eliinakin asettui toukokuussa 1886. Hämeenkyrön muuttaneiden luettelo kertoo, että talontytär Eliina Mariaana Sankari muutti tuolloin seurakuntaan Viljakkalasta. Siispä sinne. Viljakkalan Sankarilta Eliina ja hänen perheensä löytyvätkin. Mutta nyt hänen syntymäaikansa onkin 13.3.1860. Hämeenkyrön kastettujen luettelon mukaan tuona päivänä on kastettu Mahnalan Honkaniemen torppari Heikin ja hänen vaimonsa Miinan tytär, joka sai nimen Elina Mariana. Perhe löytyy myös rippikirjasta. Lähtö Hämeenkyröstä 1869 näkyy vain SSHY:n jäsensivuilla, mutta tulo Viljakkalaan on tässä.

Eliina oli siis avioituessaan Viljakkalan Sankarin talon tytär. Syntynyt hän oli Mahnalan Honkaniemen torpassa. Syntymävuosi vaihtui, kun hän tuli Viljakkalasta Hämeenkyröön. Aiemmin tämä oli hyvinkin yleistä, mutta ei enää 1880-luvulla. Niin, ja Viitaniemeen he tulivat 1888. Kaarlen isä oli tullut sinne torppariksi 1883.

Länsi-Suomi-lehti kertoi 22.9.1910 seuraavaa: "Kuristustautia liikkuu Hämeenkyrön Haukijärven kulmalla. Useampia lapsia on jo kuollut. Useammissa paikoissa on lapsia monta yhtäaikaa ollut sairaana. Nyt on Hämeenkyrön kunta tuottanut paikkakunnalle erään diakonissan tautia ehkäisemaan." Asia piti  tietenkin tarkistaa tuon vuoden kuolleiden luettelosta (en linkitä, koska SSHY:n jäsensivut ovat maksulliset).

Aika harva varmaan nykyään tietää, mikä tarkoittaa kuristustauti. Se on kurkkumädän toinen esiintymismuoto. Rokotusta tautiin ei vielä 1910 ollut olemassa, mutta melko tehokkkaasti kuolleisuutta vähentävä lääke oli hiljattain keksitty. Oliko sitä kyläläisten - tai mainitun diakonissankaan - saatavilla, on sitten jo toinen kysymys.  Kurkkumätää näyttää liikkuneen Hämeenkyrössä joka vuosi noina aikoina. Vuonna 1909 siihen kuoli kolme lasta, samoin 1911. Heistä kukaan ei ollut Haukijärveltä. Sen sijaan 1910 kylässä kuoli tautiin kuusi lasta, iältään kuuden kuukauden ja  kuuden vuoden väliltä.

Epidemia näyttää tulleen kylään loppukeväällä 1910. Silloin kuoli Kalle Mustajärven viisivuotia tytär. Perhe menetti vielä toisen lapsen, kun kaksivuotias tytär kuoli elokuussa. Myös Juho Söderlingin lapsia kuoli tautiin kaksi, viisivuotias poika ja seitsemän kuukauden ikäinen tytär, molemmat elokuussa. Lisäksi menehtyivät Edvard Mäkelän puolivuotias tytär ja Pakkasella vähän aikaa muonarenkinä toimineen Ville Sirenin viisivuotias tytär kesäkuussa. Useimmille heistä kuolinsyyksi on merkitty kurkkumätä eikä ole tiedossa, oliko heillä kuristustaudin oireita. Koko pitäjässä kurkkumätään menehtyi 21 lasta vuonna 1910.

Toisinaan tahtoo unohtua, miten paljon rokotukset ja lääkkeiden kehitys ovat vähentäneet lapsikuolleisuutta viimeisen sadan vuoden aikana.

Lisätietoja